Fitnessvalmentajakoulutus ja ensimmäinen yö ilman Tinkaa

Viime viikonloppu meni Vierumäellä, jossa alkoi I-tason fitnessvalmentajakoulutus. Lajimme saa siis samanlaisen valmentajakoulutuspolun kuin on muissakin lajeissa. Nyt alkaneet kaksi ryhmää ovat lajinsa ensimmäiset. Tämähän tietysti itsessään on jo ihan jännittävää, mutta tähän lisättiin vielä se, että olin ensimmäistä kertaa yön ilman Tinkaa. Siinä oli yhdelle viikonlopulle ihan hommaa.

Minullahan on sellainen ongelma, että kärsin usein pahasta alemmuuskompleksista. Koulutuksessa on kokeneita valmentajia, joten olin tietysti heti, että voi että, kun minä en osaa mitään ja on tosi noloa, kun olen näin tyhmä ja kysyn vain tyhmiä kysymyksiä enkä osaa sanoa mitään järkevää. No, eihän se tietysti nyt ihan ehkä paikkaansa pidä, mutta en tunnu pääsevän näistä fiiliksistä ikinä eroon. Yritän puhua itselleni järkeä ja todeta, että jos en jotain tiedä, niin siksihän juuri olen siellä koulutuksessa! Mutta eihän se auta, kun mielestäni kaikki muut osaavat kaiken ja minä en mitään. Puuh. Täytän kohta 33 ja olen yhä epävarma pieni kakara.

No mutta, yritän tulla toimeen epävarmuuksieni kerakin. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen viikonloppu oli mielenkiintoinen ja ehkä päällimmäisenä tunteena viikonlopusta jäi sellainen ylpeys tästä lajista. Kuinka tässä on ihan todella paljon hyviä asioita. Ja kuinka innostuneita ja motivoituneita valmentajatkin ovat. On hienoa olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka kokevat lajin kuten minäkin koen. Että se on meidän urheilulajimme. Kilpaurheilua meidän makuumme.

Toinen mieleen jäänyt asia oli se, miten paljon enemmän voisin vielä treenaamisesta tietää. Kuinka paljon erilaisia tapoja treenata ja kehittyä maailmassa onkaan. Ja kuinka vähää olen vasta käyttänyt. Toisaalta tämähän on valtavan hieno asia. Treenaamisen maailmassa tulee aina jotain uutta vastaan. Treenasimme läpi myös kaikkien fitnesslajien poseeraukset ja ai että, se oli hauskaa! Ja vaikeaa! Ei ole ihan helppoa alkaa yhtäkkiä tekemään classic bodybuilding -poseerauksia. Aikamoista. Vedimme myös muutamat HIIT-treenit ja olin itsekin mukana kaikissa muissa paitsi vatsalihasliikkeissä. On mukavaa, kun voi nyt suhteellisen hyvin ja pystyy liikkumaan tavalliseen tapaan. Välillä tuntuu kuin ei raskaana olisikaan. Kunnes meinaa oksentaa hampaita pestessä tai luulee kuolevansa liian pitkän ateriavälin johdosta. Mutta se on niin pientä se.

Bikiniposet hallussa.
Ehkä.

Tinka oli mukanani ensimmäisen yön, mutta lähti toiseksi kotiin. Vähän meinasi itku tulla siinä kohtaa, kun hän lähti ja myöskin siinä kohtaa, kun päivän jälkeen saavuin tyhjään huoneeseen. Mutta sen jälkeen selvisin ihan hyvin, heh. Huonosti nukuin, mutta ajatukset onnistuin pitämään asiassa enkä siellä kotopuolessa. Aika iso kynnys tuo yö kuitenkin oli. Tinka saa kuitenkin rintamaitoa edelleen aamuisin ja se tuntuu olevan hänelle tärkeää. Yösyömiset lopetettiin pienen harjoittelun jälkeen, mutta aamusyömiset olen antanut säilyttää. Hyvinhän tuo oli kuitenkin isän kainalossa nukkunut.

Joskus tuntuu, että minua katsotaan pitkään, kun kuljetan Tinkaa mukanani eikä hän ole vielä ollut yökylässä eikä tätä ennen edes yötä vain isän kanssa. En tiedä miksi lapsen pitäisi niin nopeasti kasvaa. Tinka on vuoden ja kolme kuukautta ja hän on ollut äidin tyttö ja tiiviisti rinnalla. En näe tässä mitään väärää enkä koe, että lasta tarvitsisi tässä vaiheessa muuhun opettaa. Kyllä hän siitä kasvaa ja asiat muuttuvat. Hän on kuitenkin elänyt vasta kovin vähän aikaa eikä hänen tarvitse olla reipas ja itsenäinen. Kyllä hän saa vähän äidin vauva vielä olla.

Lapsethan ovat hyvin erilaisia ja mielenkiinnolla odotan millainen tämä vielä vatsassa asuva tuleva kaveri sitten on. Kyllähän minun oli kovasti tarkoitus Tinkankin kohdalla jättää häntä nopeasti hoitoon ja muuta. Tinka vain oli eri mieltä ja toisaalta, se sopi minullekin sitten ihan hyvin. Ei minusta tullutkaan nopeasti töihin palaavaa äitiä vaan minusta tuli tällainen lapsentahtisuuden puolesta intoileva nössö. No, elämä on.