PetraBettina

Viime viikonloppu meni Vierumäellä, jossa alkoi I-tason fitnessvalmentajakoulutus. Lajimme saa siis samanlaisen valmentajakoulutuspolun kuin on muissakin lajeissa. Nyt alkaneet kaksi ryhmää ovat lajinsa ensimmäiset. Tämähän tietysti itsessään on jo ihan jännittävää, mutta tähän lisättiin vielä se, että olin ensimmäistä kertaa yön ilman Tinkaa. Siinä oli yhdelle viikonlopulle ihan hommaa. Minullahan on sellainen ongelma, että kärsin usein pahasta alemmuuskompleksista. Koulutuksessa on kokeneita valmentajia, joten olin tietysti heti, että voi että, kun minä en osaa mitään ja on tosi noloa, kun olen näin tyhmä ja kysyn vain tyhmiä kysymyksiä enkä osaa sanoa mitään järkevää. No, eihän se tietysti nyt ihan ehkä paikkaansa pidä, mutta en tunnu pääsevän näistä fiiliksistä ikinä eroon. Yritän puhua itselleni järkeä ja todeta, että jos en jotain tiedä, niin siksihän juuri olen siellä koulutuksessa! Mutta eihän se auta, kun mielestäni kaikki muut osaavat kaiken ja minä en mitään. Puuh. Täyt...

Niin, ensi kesänä perheessämme on neljä jäsentä. Uskomaton ajatus. Ensi kesänä minulla on kaksi lasta. Kunhan vain kaikki menee hyvin. Ei ole kuin pieni hetki siitä, kun olimme puolison kanssa hyvin tyytyväisiä elämäämme kahdestaan. Ja kohta meitä onkin jo neljä. Niin nopeasti se elämä muuttuu. Raskautta on täynnä 13 viikkoa, joten asiasta uskaltaa jo puhua. Pelkäsin keskenmenoa ensimmäiset viikot ja olin jokaisesta vatsan nipistyksestä varma, että nyt se alkaa. Mutta ei alkanut. Hiljalleen piti vain uskoa siihen, että kyllä tämä lapsi on nyt tullut jäädäkseen. Tällä kertaa meitä ei koeteltu millään asialla. Raskaus alkoi helposti. Tarvittiin vain lupa, että toinen lapsi saa tulla jos on tullakseen, niin eiköhän hän ilmoittanut tulostaan saman tien. Keskenmeno jäi tällä kertaa vain pelon asteelle ja vointikin on ollut ensimmäistä raskautta parempi. So far so good. Jotain hyvää siinä keskenmenossakin silti oli. Enää se "kunpa kaikki menisi hyvin" ei ole pelkkää sanaheli...

Tapaan työssäni paljon ihmisiä, joille ruoka ei ole vain ruokaa. Joillekin se on vihollinen, jota vastaan taistella. On hyviä ja pahoja ruokia, sallittuja ja kiellettyjä ruokia. Toisille se on terveyden ylläpitäjä, kun sairauden oireet pysyvät tietyn ruokavalion avulla kurissa. Ja joillekin se on välttämätön paha, jota on vain pakko jotenkin pyrkiä syömään, vaikka kaikki ruokahalu on mennyt. Monesti ruokahaluttomat potilaat toteavatkin, että kunpa ihmiset söisivät, kun pystyvät. Tämä ei tarkoita, että kunpa ihmiset söisivät kaikkea roskaa vaan pikemminkin, että kunpa ihmiset arvostaisivat ruokaa ja söisivät sitä nautinnolla tekemättä syömisestä väkisin haasteellista. Olen niin samaa mieltä. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että terveys ei ole kiinni siitä syötkö aamiaiseksi puuroa vai vihersmoohien. Ruokavalion kokonaisuushan on se ratkaiseva tekijä, mutta jään myös usein miettimään miten paljon vaikuttaa henkinen puoli. Se, että ruoasta nauttii, vaikka se ei joka päivä ravitsemussuos...

Fitnesskisaajien viimeistelyjen seuraaminen ja kilpailuissa vieraileminen tuo aina niin hirveän kisakuumeen, ettei ole tosikaan! Järki yrittää sanoa, että älä nyt höpötä ja sitten se toinen ääni sanoo, että ajattele miten hienoa olisi nousta lavalle. Puuh. Yritän pysytellä vielä valmentajan roolissa, sillä siinäkin on ihan tarpeeksi hommaa. Jos yrittäisin tähän nykyiseen yhtälööni saada lisättyä vielä säännölliset salitreenit, niin voisi olla haasteita. Vaikka toisaalta sitä kovaa treeniä vähän alkaa jo kaipaamaan. Tasapainottelu äitiyden, töiden ja harrastusten välillä ei vain ole niin helppoa ja ensimmäisenä sitä karsii niistä omista jutuistaan. Tai sitä ajattelee, että se ryhmäliikunnan ohjaaminen on varmaan sitä omaa aikaa, vaikka sehän on oikeastaan työ. Puhuin juuri työterveyshoitajan kanssa stressistä ja ajanhallinnasta. Totesin, että olen tosi aktiivisesti nyt ajatellut stressiä ja siihen liittyviä asioita. Kuten olen todennut, en halua enää takaisin entiseen elämään...

Metallisydän pohti blogissaan uskaltaako kukaan fitnessurheilijoista kertoa totuutta dieetistä ja sen rankkuudesta, kun yleensä somessa vain hehkutetaan ihanaa dieettielämää. Jäin miettimään aihetta ja kaikkia viittä dieettiäni, että mikä niissä oli niin hienoa (että sen teki aina vain uudestaan ja uudestaan vaikka kyseessä oli täysin amatööritason urheilu vain kohtuullisella menestyksellä) ja mikä niin kamalaa (että tällä hetkellä en pystyisi dieetille lähtemään). En muista, että olisin varsinaisesti hehkuttanut dieettielämää ikinä, olen mielestäni kirjoittanut aina melko realistisesti. En toki kaikkia ahdistuksen hetkiä varmastikaan ole vuodattanut, mutta esim. viimeisimmän dieettini haasteita sivusin tekstissä Miksi en kilpaile ja mitä mieltä sinä siitä olet? Mitä asioita dieettielämästä minulle sitten tuli mieleen? Dieetin alku on yleensä hieman vaivalloinen, koska tulokset eivät vielä näy ja silti pitää elää kovin kurinalaista elämään. Keskivaihe on paras, kun vatsapalat alkava...

Äitiyden ja äitiysloman myötä minusta on tullut ehkä pikkuisen itsekäs ja mukavuudenhaluinen. Tai oikeasti siis olen alkanut ajatella asioita oman jaksamisen kannalta järkevästi, mutta koen sen siis mukavuutena (ja laiskuutena). Teen oikeastaan enää vain asioita, joita ihan todella haluan tehdä. Teen vähemmän töitä, koska haluan viettää enemmän aikaa lapsen kanssa. Käyn treenaamassa vain silloin, kun oikeasti on sellainen fiilis. En ota kalenteriin mitään ylimääräisiä reissuja, jollei ole ihan pakko. Mietin jokaisesta menosta aina pitkään, että onko se sen arvoista? Syksyn kisakausi lähestyy ja aina kilpailuihin valmistautuvia seuratessa tulee omat muistot dieeteistä mieleen. Osa minusta pohtii välillä kisaamista jopa puolitosissaankin. Ne onnistumisen hetket dieetin varrella ja etenevä kunto toivat välillä suurenmoisia onnen tunteita ja onnistumisen iloa. Toisinaan niitä kaipaa. Kunnes sitä taas miettii, että onko se sen arvoista? Rehellinen vastaus siihen on, että tällä hetke...

Parin viikon kuluttua olen ollut vuoden äitinä. Aikamoista. Luulen, että ikinä aiemmin ei ole vuosi mennyt näin nopeaa vauhtia. Juurihan hän vasta syntyi! Muistan ihan tarkalleen vielä ensimmäiset päivät ja kaikki ensimmäiset tunteeni. Ensimmäisen yön vain pohdin, että onko tuo elävä olento tuossa oikeasti minun? Onko se ihan oikea vauva ja minun lapseni? Mitä jos se itkee? Mitä minä teen? Vauva oli jotain ihmeellistä, johon minulla ei ihan ensimmäisinä tunteina ollut tunnesidettä. Pitkän synnytyksen jälkeen odotin sitä elokuvissa näkyvää helpotuksen tunnetta ja onnen kyyneliä, kun sain lapsen vihdoin syliini. Suuren tunteen sijaan lapsi tuntuikin vieraalta ja täysin oudolta asialta. Rakkaus syntyi ensimmäisinä päivinä, kun opin tuntemaan lapseni ja hoitamaan häntä. Hän oli todellisessa vierihoidossa, sillä osastolla taisin tasan kerran siirtää hänet kahvireissun ajaksi omaan petiinsä, muuten makasimme kylki kyljessä. Ja kylki kyljessä olemme sittemmin olleetkin. Ehkä raskaan r...