Parin viikon kuluttua olen ollut vuoden äitinä. Aikamoista.
Luulen, että ikinä aiemmin ei ole vuosi mennyt näin nopeaa vauhtia. Juurihan
hän vasta syntyi! Muistan ihan tarkalleen vielä ensimmäiset päivät ja kaikki
ensimmäiset tunteeni.
Ensimmäisen yön vain pohdin, että onko tuo elävä olento
tuossa oikeasti minun? Onko se ihan oikea vauva ja minun lapseni? Mitä jos se
itkee? Mitä minä teen? Vauva oli jotain ihmeellistä, johon minulla ei ihan
ensimmäisinä tunteina ollut tunnesidettä. Pitkän synnytyksen jälkeen odotin
sitä elokuvissa näkyvää helpotuksen tunnetta ja onnen kyyneliä, kun sain lapsen
vihdoin syliini. Suuren tunteen sijaan lapsi tuntuikin vieraalta ja täysin
oudolta asialta.
Rakkaus syntyi ensimmäisinä päivinä, kun opin tuntemaan
lapseni ja hoitamaan häntä. Hän oli todellisessa vierihoidossa, sillä osastolla
taisin tasan kerran siirtää hänet kahvireissun ajaksi omaan petiinsä, muuten
makasimme kylki kyljessä. Ja kylki kyljessä olemme sittemmin olleetkin. Ehkä
raskaan raskauden ja sitäkin raskaamman synnytyksen jälkeen sain sitten
vauvavuotena kokea onnen ja elämän helppouden moninkertaisesti. Koko vauvavuosi
kun on mennyt pelkässä onnen hattarassa. Se on toisaalta vähän pelottavaakin,
sillä eihän kukaan voi olla ikuisesti näin onnellinen? Tullaanko täältä alas
romahtaen, mikä saattaa sattua, vai hiljalleen huomaamatta?
Ensimmäisen vuoden aikana on tapahtunut paljon ja kuitenkin
niin vähän. Lapsihan kehittyy valtavasti, mutta mitä tapahtuu äidille?
Olen tullut herkäksi.
En voi enää aina lukea uutisia itkemättä. Tuo on jonkun
lapsi, mietin usein kuin kamalia asioita tapahtuu.
Olen tullut entistä
itsevarmemmaksi.
Jo alussa olin hyvin varma siitä, että minä osaan hoitaa
lastani parhaiten. Siihen löytyi jokin sisäinen voima, joka kertoi
automaattisesti miten toimia. Oli ihmeellistä miten lapsensa oppi niin nopeasti
tuntemaan ja tietämään mitä hän milloinkin tarvitsee. Aluksi toisten ihmisten
neuvot loukkasivat, sillä tuntui, että minua pidettiin kokemattomuuden
vuoksi osaamattomana. Ja itse tiesin, etten sitä suinkaan ollut. Enää kommentit
eivät häiritse. Jokainen saa olla mitä mieltä on ja neuvoa miten tahtoo, minä
lapseni kuitenkin kasvatan. Minä (siis me) eikä kukaan muu.
Olen luopunut
katkeruudesta.
Olin katkera siitä, että inhosin raskausaikaa niin. Olin
katkera siitä, että voin huonosti ja painoni nousi 25 kg. Olin katkera
raskausdiabeteksesta. Olin katkera raskaasta synnytyksestä ja pitkästä ja
kivuliaasta palautumisesta. Olin katkera niille äideille, jotka pääsivät
nopeasti takaisin treenien pariin, kun itselle rauhallinen käveleminen oli
urheilua ensimmäiset kolme kuukautta. Olin katkera alun huonosta rytmistä ja päiväunien
haasteellisuudesta.
Sittemmin huomasin, ettei katkeruus oikeastaan johda
mihinkään. Asiat menevät miten menevät ja vastoinkäymiseni ovat loppupeleissä
hyvin pieniä. Ei ole kahta samanlaista raskautta, synnytystä tai lasta.
Jokaisella on hyvät ja huonot hetkensä. Ja niitä hyviä on loppujen lopuksi
ollut aivan älyttömästi enemmän.
Olen alkamassa
taaperoimettäjäksi.
Sellainen sana on oikeasti olemassa. On täysimetystä,
julki-imetystä, taaperoimetystä, tandemimetystä ja ties mitä. Kaikkea sitä on
oppinut tämän vuoden aikana. Minulla ei ollut käsitystä imetyksestä etukäteen.
En ollut myöskään suunnitellut imetyksen kestoa mitenkään. Enkä ole tehnyt sitä
vieläkään. Suomalaiset suositukset suosittavat imetystä vähintään vuoden ikään saakka,
WHO suosittelee imetystä kahden vuoden ikään ja lapsen luonnollinen
vieroittumisikä on ilmeisesti jossakin kahden ja seitsemän ikävuoden välillä.
Meille imetys on ollut kovin tärkeää eikä tuttipulloa tai korviketta ole
käytetty ollenkaan. Tämä ei ole ollut tietoinen päätös vaan asiat ovat vain
menneet niin ilman mitään periaatteita.
Mielestäni erityisesti alun imetyksestä tulisi kertoa
enemmän. Siitä, että lapsi voi aluksi olla tuntejakin rinnalla eikä siinä ole
mitään väärää. Jos olisin tiennyt sen ensimmäisinä viikkoina, olisin voinut
säästyä monilta öisiltä itkuilta. Sittemmin en ole millään tavalla rajoittanut
syömistä vaan Tinka saa edelleenkin maitoa silloin kun haluaa. Hassua on, että
olen jo saanut kommenttia siitä, että vieläkö minä oikein imetän. No vielä,
eihän lapsi ole vasta kuin vuoden! Monella on ehkä vallalla ajatus, että
kiinteisiin siirtymisen jälkeen imetys tulisi lopettaa. Tai en tiedä, sellainen
olo minulle on tullut. No, meillä nyt kuitenkin imetellään vielä jonkin aikaa.
Niin kauan kuin se meille tuntuu tärkeältä. Maidon lisäksi kun on kysymys myös
läheisyydestä. Selkeästi esimerkiksi reissuilla Tinka rauhoittuu aivan eri
tavalla kun pääsee rinnalle. Meillä on nyt hyvä näin.
Olen alkanut nukkua
perhepedissä.
Luulin, että lapsi vain laitetaan sänkyynsä ja se nukkuu
sitten siellä. Juu ei. Jos Tinkan on laittanut sänkyyn, on hysteerinen huuto
alkanut saman tien. On ollut aivan sama onko hän ollut jo unessa valmiiksi vai
unen rajamailla vai valveilla vai peiton sisällä vai ilman peittoa vai… mitä
näitä kaikkia vinkkejä nyt sitten vielä olikaan? Niinpä hän on nukkunut
vieressäni. Ja se on ollut minusta aivan ihanaa ja lisäksi helpottanut
yösyömisiä ja omaa nukkumistani. Nyt alan kokea huonoa omatuntoa siitä, etten
opeta lasta omaan sänkyyn, vaikka niin ilmeisesti pitäisi tehdä. En tiedä miksi, mutta kuulemma niin nyt vain pitäisi
tehdä. Ilmeisesti muuten lapsesta tulee täysin riippuvainen ja hän nukkuu vielä
murrosikäisenäkin vanhempiensa välissä. Olen lukenut unikouluista ja hyvistä
taktiikoista, mutta totuus on, että minä en vain kestä lapsen huutoa. En kestä
sitä, että hän nousee pinnasängyssänsä seisomaan ja ojentelee käsiään sylin
tarpeen merkiksi. En kestä sitä katsetta ja niitä kyyneliä. Kuulemma lapsi
oppisi muutamassa yössä sänkyynsä, kun vain kestäisi ensimmäiset huudot. Mutta
en minä kestä. Enkä minä keksi yhden yhtä syytä miksi minun pitäisi kestää.
Vaalin sitä keskustelupalstalta bongattua lausetta, jossa
todettiin, ettei tässä kauheuksien täyttämässä maailmassa voi olla väärin, jos
äiti haluaa osoittaa lapselle hellyyttä ja nukkua sylikkäin. Se ei voi olla
kovin suuri ongelma. Ja kuka tietää, ehkä minä jossain kohtaa kykenen
unikouluun, mutta en minä sillä mitään kiirettä pidä. Kyllä hän ehtii nukkumaan
yksinään vielä monen monta yötä elämänsä aikana.
Olen alkanut
kuntoilijaksi.
Olen aina pitänyt itseäni urheilijana. Nyt on ollut pakko
sopeutua pelkkään kuntoiluun. Aiemmin kävelylenkit ja kotijumppa ovat olleet
ehkä tylsintä mitä olen tiennyt, mutta niistä on vuoden aikana tullut varteen
otettavaa liikkumista. Myös tuntien ohjaaminen on ennen ollut vain treenien
lisäksi tulevaa harrastelua, mutta nyt ne ovat muodostaneet pääasialliset
treenini. Vuosi on mennyt mukavasti näin, mutta nyt huomaan kaipaavani fyysisiä
haasteita koko ajan enemmän. Syksyn haasteena on uuden ryhmäliikuntatunnin
haltuunotto, mutta varsinaista fyysistä haastetta se ei tarjoa. Olen lähdössä
taas puolimaratonille, mutta huomaan, että juoksuharjoittelu on taas jäänyt.
Ehkä se ei ole minun juttuni. Pitää siis keksiä jotain muuta. Ideoita?
Minusta on tullut
onnellinen.
Tuntuu, että se on kaikkein suurin muutos. En toki ennenkään
ole kovin onneton ollut, mutta kyllä onni nyt on jotenkin niin valtavaa. Tai se
onni tulee niin pienistä asioista, kun sitä ennen haki kaikesta suuresta. Se
onkin legoleikeissä lattialla tai eskimopusussa kesken päivän tai hervottoman
hauskassa piiloleikissä. Sitä varten ei tarvitakaan suuria suunnitelmia,
jatkuvia tavoitteita tai suurta itsensä voittamista. Se vain on tässä ja nyt.
Ja näin hattarassa eläminen jatkuu. Koska jos se ei lopu, niin se voi jatkua.
Kommentit