Vuosi äitinä

Parin viikon kuluttua olen ollut vuoden äitinä. Aikamoista. Luulen, että ikinä aiemmin ei ole vuosi mennyt näin nopeaa vauhtia. Juurihan hän vasta syntyi! Muistan ihan tarkalleen vielä ensimmäiset päivät ja kaikki ensimmäiset tunteeni.

Ensimmäisen yön vain pohdin, että onko tuo elävä olento tuossa oikeasti minun? Onko se ihan oikea vauva ja minun lapseni? Mitä jos se itkee? Mitä minä teen? Vauva oli jotain ihmeellistä, johon minulla ei ihan ensimmäisinä tunteina ollut tunnesidettä. Pitkän synnytyksen jälkeen odotin sitä elokuvissa näkyvää helpotuksen tunnetta ja onnen kyyneliä, kun sain lapsen vihdoin syliini. Suuren tunteen sijaan lapsi tuntuikin vieraalta ja täysin oudolta asialta.

Rakkaus syntyi ensimmäisinä päivinä, kun opin tuntemaan lapseni ja hoitamaan häntä. Hän oli todellisessa vierihoidossa, sillä osastolla taisin tasan kerran siirtää hänet kahvireissun ajaksi omaan petiinsä, muuten makasimme kylki kyljessä. Ja kylki kyljessä olemme sittemmin olleetkin. Ehkä raskaan raskauden ja sitäkin raskaamman synnytyksen jälkeen sain sitten vauvavuotena kokea onnen ja elämän helppouden moninkertaisesti. Koko vauvavuosi kun on mennyt pelkässä onnen hattarassa. Se on toisaalta vähän pelottavaakin, sillä eihän kukaan voi olla ikuisesti näin onnellinen? Tullaanko täältä alas romahtaen, mikä saattaa sattua, vai hiljalleen huomaamatta?

Ensimmäisen vuoden aikana on tapahtunut paljon ja kuitenkin niin vähän. Lapsihan kehittyy valtavasti, mutta mitä tapahtuu äidille?

Olen tullut herkäksi.

En voi enää aina lukea uutisia itkemättä. Tuo on jonkun lapsi, mietin usein kuin kamalia asioita tapahtuu.

Olen tullut entistä itsevarmemmaksi.

Jo alussa olin hyvin varma siitä, että minä osaan hoitaa lastani parhaiten. Siihen löytyi jokin sisäinen voima, joka kertoi automaattisesti miten toimia. Oli ihmeellistä miten lapsensa oppi niin nopeasti tuntemaan ja tietämään mitä hän milloinkin tarvitsee. Aluksi toisten ihmisten neuvot loukkasivat, sillä tuntui, että minua pidettiin kokemattomuuden vuoksi osaamattomana. Ja itse tiesin, etten sitä suinkaan ollut. Enää kommentit eivät häiritse. Jokainen saa olla mitä mieltä on ja neuvoa miten tahtoo, minä lapseni kuitenkin kasvatan. Minä (siis me) eikä kukaan muu.

Olen luopunut katkeruudesta.

Olin katkera siitä, että inhosin raskausaikaa niin. Olin katkera siitä, että voin huonosti ja painoni nousi 25 kg. Olin katkera raskausdiabeteksesta. Olin katkera raskaasta synnytyksestä ja pitkästä ja kivuliaasta palautumisesta. Olin katkera niille äideille, jotka pääsivät nopeasti takaisin treenien pariin, kun itselle rauhallinen käveleminen oli urheilua ensimmäiset kolme kuukautta. Olin katkera alun huonosta rytmistä ja päiväunien haasteellisuudesta.

Sittemmin huomasin, ettei katkeruus oikeastaan johda mihinkään. Asiat menevät miten menevät ja vastoinkäymiseni ovat loppupeleissä hyvin pieniä. Ei ole kahta samanlaista raskautta, synnytystä tai lasta. Jokaisella on hyvät ja huonot hetkensä. Ja niitä hyviä on loppujen lopuksi ollut aivan älyttömästi enemmän.

Olen alkamassa taaperoimettäjäksi.

Sellainen sana on oikeasti olemassa. On täysimetystä, julki-imetystä, taaperoimetystä, tandemimetystä ja ties mitä. Kaikkea sitä on oppinut tämän vuoden aikana. Minulla ei ollut käsitystä imetyksestä etukäteen. En ollut myöskään suunnitellut imetyksen kestoa mitenkään. Enkä ole tehnyt sitä vieläkään. Suomalaiset suositukset suosittavat imetystä vähintään vuoden ikään saakka, WHO suosittelee imetystä kahden vuoden ikään ja lapsen luonnollinen vieroittumisikä on ilmeisesti jossakin kahden ja seitsemän ikävuoden välillä. Meille imetys on ollut kovin tärkeää eikä tuttipulloa tai korviketta ole käytetty ollenkaan. Tämä ei ole ollut tietoinen päätös vaan asiat ovat vain menneet niin ilman mitään periaatteita.

Mielestäni erityisesti alun imetyksestä tulisi kertoa enemmän. Siitä, että lapsi voi aluksi olla tuntejakin rinnalla eikä siinä ole mitään väärää. Jos olisin tiennyt sen ensimmäisinä viikkoina, olisin voinut säästyä monilta öisiltä itkuilta. Sittemmin en ole millään tavalla rajoittanut syömistä vaan Tinka saa edelleenkin maitoa silloin kun haluaa. Hassua on, että olen jo saanut kommenttia siitä, että vieläkö minä oikein imetän. No vielä, eihän lapsi ole vasta kuin vuoden! Monella on ehkä vallalla ajatus, että kiinteisiin siirtymisen jälkeen imetys tulisi lopettaa. Tai en tiedä, sellainen olo minulle on tullut. No, meillä nyt kuitenkin imetellään vielä jonkin aikaa. Niin kauan kuin se meille tuntuu tärkeältä. Maidon lisäksi kun on kysymys myös läheisyydestä. Selkeästi esimerkiksi reissuilla Tinka rauhoittuu aivan eri tavalla kun pääsee rinnalle. Meillä on nyt hyvä näin.

Olen alkanut nukkua perhepedissä.

Luulin, että lapsi vain laitetaan sänkyynsä ja se nukkuu sitten siellä. Juu ei. Jos Tinkan on laittanut sänkyyn, on hysteerinen huuto alkanut saman tien. On ollut aivan sama onko hän ollut jo unessa valmiiksi vai unen rajamailla vai valveilla vai peiton sisällä vai ilman peittoa vai… mitä näitä kaikkia vinkkejä nyt sitten vielä olikaan? Niinpä hän on nukkunut vieressäni. Ja se on ollut minusta aivan ihanaa ja lisäksi helpottanut yösyömisiä ja omaa nukkumistani. Nyt alan kokea huonoa omatuntoa siitä, etten opeta lasta omaan sänkyyn, vaikka niin ilmeisesti pitäisi tehdä. En tiedä miksi, mutta kuulemma niin nyt vain pitäisi tehdä. Ilmeisesti muuten lapsesta tulee täysin riippuvainen ja hän nukkuu vielä murrosikäisenäkin vanhempiensa välissä. Olen lukenut unikouluista ja hyvistä taktiikoista, mutta totuus on, että minä en vain kestä lapsen huutoa. En kestä sitä, että hän nousee pinnasängyssänsä seisomaan ja ojentelee käsiään sylin tarpeen merkiksi. En kestä sitä katsetta ja niitä kyyneliä. Kuulemma lapsi oppisi muutamassa yössä sänkyynsä, kun vain kestäisi ensimmäiset huudot. Mutta en minä kestä. Enkä minä keksi yhden yhtä syytä miksi minun pitäisi kestää.

Vaalin sitä keskustelupalstalta bongattua lausetta, jossa todettiin, ettei tässä kauheuksien täyttämässä maailmassa voi olla väärin, jos äiti haluaa osoittaa lapselle hellyyttä ja nukkua sylikkäin. Se ei voi olla kovin suuri ongelma. Ja kuka tietää, ehkä minä jossain kohtaa kykenen unikouluun, mutta en minä sillä mitään kiirettä pidä. Kyllä hän ehtii nukkumaan yksinään vielä monen monta yötä elämänsä aikana.

Olen alkanut kuntoilijaksi.

Olen aina pitänyt itseäni urheilijana. Nyt on ollut pakko sopeutua pelkkään kuntoiluun. Aiemmin kävelylenkit ja kotijumppa ovat olleet ehkä tylsintä mitä olen tiennyt, mutta niistä on vuoden aikana tullut varteen otettavaa liikkumista. Myös tuntien ohjaaminen on ennen ollut vain treenien lisäksi tulevaa harrastelua, mutta nyt ne ovat muodostaneet pääasialliset treenini. Vuosi on mennyt mukavasti näin, mutta nyt huomaan kaipaavani fyysisiä haasteita koko ajan enemmän. Syksyn haasteena on uuden ryhmäliikuntatunnin haltuunotto, mutta varsinaista fyysistä haastetta se ei tarjoa. Olen lähdössä taas puolimaratonille, mutta huomaan, että juoksuharjoittelu on taas jäänyt. Ehkä se ei ole minun juttuni. Pitää siis keksiä jotain muuta. Ideoita?

Minusta on tullut onnellinen.

Tuntuu, että se on kaikkein suurin muutos. En toki ennenkään ole kovin onneton ollut, mutta kyllä onni nyt on jotenkin niin valtavaa. Tai se onni tulee niin pienistä asioista, kun sitä ennen haki kaikesta suuresta. Se onkin legoleikeissä lattialla tai eskimopusussa kesken päivän tai hervottoman hauskassa piiloleikissä. Sitä varten ei tarvitakaan suuria suunnitelmia, jatkuvia tavoitteita tai suurta itsensä voittamista. Se vain on tässä ja nyt. Ja näin hattarassa eläminen jatkuu. Koska jos se ei lopu, niin se voi jatkua.