Äitiyden ja äitiysloman myötä minusta on tullut ehkä pikkuisen itsekäs ja mukavuudenhaluinen. Tai oikeasti siis olen alkanut ajatella asioita oman jaksamisen kannalta järkevästi, mutta koen sen siis mukavuutena (ja laiskuutena). Teen oikeastaan enää vain asioita, joita ihan todella haluan tehdä. Teen vähemmän töitä, koska haluan viettää enemmän aikaa lapsen kanssa. Käyn treenaamassa vain silloin, kun oikeasti on sellainen fiilis. En ota kalenteriin mitään ylimääräisiä reissuja, jollei ole ihan pakko. Mietin jokaisesta menosta aina pitkään, että onko se sen arvoista?
Syksyn kisakausi lähestyy ja aina kilpailuihin valmistautuvia seuratessa tulee omat muistot dieeteistä mieleen. Osa minusta pohtii välillä kisaamista jopa puolitosissaankin. Ne onnistumisen hetket dieetin varrella ja etenevä kunto toivat välillä suurenmoisia onnen tunteita ja onnistumisen iloa. Toisinaan niitä kaipaa. Kunnes sitä taas miettii, että onko se sen arvoista? Rehellinen vastaus siihen on, että tällä hetkellä se ei todellakaan ole. Huomaan edelleen toisinaan pohtivani miten hienoa on, että voin syödä ihan mitä tahansa. Että reissuilla voin ottaa seisovasta pöydästä ihan mitä haluan. Että voin hakea kaupasta suklaata silloin kun tekee mieli. Vaikka keskellä viikkoa. Että minun ei tarvitse joka paikkaan mennessä pohtia, että mitä ruokaa siellä on tarjolla. Silti huomaan välillä ajattelevani ravintolasta tai muusta paikasta, että täällähän voisi käydä jopa dieetillä.
Viimeisimmästä dieetistäni on reilusti yli kaksi vuotta aikaa. Ja silti tällaiset ajatukset tulevat mieleeni. Minusta se kertoo siitä, etten missään nimessä olisi valmis kisaamaan, vaikkei Tinkaakaan olisi. Jos on onnellinen siitä, että saa syödä vatsansa täyteen, ei todellakaan ole dieetin aika. Kisaamiseen pitää olla palo ja mielen pitää olla kunnossa, kun sille tielle lähtee. Oma mieli jäi viiden dieetin jälkeen dieettimoodille, jossa pitää nauttia jokaisesta hetkestä, kun ruokaa on tarjolla. On ihan hyvä arvostaa ruokaa, mutta ei ole normaalia miettiä, että jee kun voin syödä niin, että nälkä lähtee. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys.
Niinpä kisaaminen saa odottaa ihan niin monta vuotta kuin tarvitsee. Ehkä en kisaa enää koskaan, kuka sen tietää? Urheiluhaasteista myös Vaasa Maraton jää nyt välistä. Kävin muutaman kerran kesällä ihan väkisin juoksemassa, kun yritin treenata puolikkaalle. Lopputulema oli se, että juoksin kesäkuussa kolme kertaa, heinäkuussa kahdesti ja elokuussa kerran. Ei taida olla asiaa maratonille. Olisin toki voinut lähteä vain tavoittelemaan maaliin pääsyä, mutta se on jo tehty. Kahdesti. Seuraavalla kerralla haluan tavoitella aikaa eikä sitä pysty tällä treenimäärällä tekemään. Hassua miten jotenkin nuo juoksuhaasteet houkuttelevat, vaikka suurin palo urheilussa on ihan muihin lajeihin. Ehkä se on se helppous. Juoksutapahtumaan voi ilmoittautua ja mennä kuka vain. Mihin muuhun kilpailuun aikuisiällä voi tuosta vain lähteä?
Elämästä on tullut tällaisella mentaliteetilla ihan mukavaa. Opettelen kovasti ein sanomista tässä koko ajan. Yritän päästä eroon siitä, että teen asioita vain velvollisuuden tunnosta. Asenteella jos en minä, niin kuka sitten? Ja miksi minä en muka voisi? Nyt ajattelen, että en minä voi kaikkia maailman töitä tehdä eikä maailma nyt vain voi kaatua siihen, että minä sanon joskus ei. Olisi aika uskomatonta jos minä olisin tämän maailmankaikkeuden keskipiste. Sitä paitsi minulla on paljon tärkeämpiäkin tehtäviä. Minun pitää mm. leikkiä niillä legoilla. Ja käydä leikkipuistossa keinumassa. Ja nukkua aamulla pitkään sylikkäin. Se se vasta tärkeä homma on.
Kommentit