PetraBettina

Vauva-arjessa on paljon asioita, joihin ei pysty valmistautumaan. Asioita, jotka kyllä on etukäteen tiedostanut, mutta joita on mahdoton käytännössä ymmärtää ennen kuin ne kokee itse. Oikeastaan koko prosessi lapsitoiveesta tähän päivään on sisältänyt lukuisia yllätyksiä ja seikkoja, joihin on ollut mahdotonta valmistautua. Aiemminkin olen todennut, että raskausaika yllätti minut totaalisesti. Raskaudellaan. Raskas raskaus ja se oli sitä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Synnytys nyt oli yhtä yllätystä, mutta se tunne, jota en ollut odottanut, oli kummallinen vapautuneisuus. Muistan ponnistusvaiheessa ajatelleeni, että nyt yhtään millään muulla tässä maailmassa ei ole merkitystä kuin sillä, että saan tämän lapsen maailmaan. Kaikki häveliäisyyden rajat oli ylitetty ajat sitten. Huoneellinen ihmisiä tuijottaa minua, mutta ei ole mitään väliä sillä miltä näytän, miten paljon satutan itseäni, miten ääntelen tai miten rumasti irvistän. Itseään ei tarvitse hillitä millään saralla. O...

  Jaahas, nostetaanpa kissa pöydälle. Puhutaan nimittäin painosta. En yleensä tykkää puhua painosta kiloilla, sillä kilot eivät mielestäni ole tärkeitä. Mikään vaakalukema ei tee ihmisestä tervettä tai onnellista. Kenenkään ei tulisi pakottaa itseään tiettyyn painoon vain siksi, että jokin lukema kuulostaa hyvältä. Ihmisellä on kyllä biologinen painonsa, johon elimistö pyrkii ja jossa elimistö toimii optimaalisesti. Se, annammeko elimistön löytää tämän painon ja hyväksymmekö sen, onkin sitten jo toinen asia. En tykkää puhua kiloista myöskään sen vuoksi, että ihmiset aivan turhaan vertaavat itseään toisiin. Vaikka olisin saman pituinen toisen henkilön kanssa, on minun aivan turha verrata painojamme, sillä ruumiinrakenteemme voi olla täysin eri. Ihmiset ahdistuvat turhaan kilomääristä ja siksi itse välttelen painolukemista puhumista. Raskauden aikana paino kuitenkin aiheutti ahdistusta, jonka vuoksi ajattelin asiaa hieman avata. Jälkeenpäin ajatellen nimittäin ahdistus ai...

Elämä on nyt lopullisesti muuttunut. Hän on nimittäin täällä. Hän, joka teki minusta äidin ja puolisostani isän. Hän, joka on vienyt sydämemme ja kaiken huomiomme aivan täysin. Hän, joka on tärkeysjärjestyksessä ohittanut kaiken muun olemassa olevan. Hän on jo kolme viikkoa vanha. Kolme viikkoa on mennyt toisaalta nopeasti, mutta toisaalta tuntuu, että siitä on ikuisuus kun olin raskaana. Tyttö alkoi ilmoitella itsestään, kun viikkoja oli täynnä 38+4. Torstai-illalla tulivat ensimmäiset pienet supistukset ja ne jatkuivat pe-iltaan asti varsin siedettävinä. Tällöin supistuksissa oli vielä pitkiäkin taukoja ja selvisin Panadolilla ja hampaita purren. Sen verran huonosti nukuin yön, että aamun valmennuksen jouduin perumaan, mutta muuten pystyin vielä pe-päivän touhuamaan. Kävimme illalla Ulvilassa katsomassa pesäpalloa ja tuolloin kaveri ilmoitteli itsestään silloin tällöin jo jokseenkin kivuliailla supistuksilla. Varsinaisesti tiheämmät supistelut alkoivat pe-illalla pelistä koti...

Aika paljon on viime aikoina saanut vastata otsikon kysymykseen. Laskettuun aikaan on reilut kaksi viikkoa, joten kaverin maailmaan tulo alkaa olla lähellä. Ilmeisesti maailmaan tuloon liittyvä tilanne on melkoinen mullistus naisen elämässä. Ainakin jos tästä kyselyjen määrästä on jotakin pääteltävissä. No jännittääkö sitten? Itse asiassa ei erityisemmin. Tai totta kai aina vähän jännittää, kun edessä on jotakin tuntematonta. Pelko on kuitenkin hälventynyt sitä mukaa mitä lähemmäs asiaa on tultu. Halu saada lapsi syliin on niin voimakas, että kaikki muu unohtuu sen alle. Itsellä ei ole mitään odotuksia tai toiveita synnytyksen suhteen. On mahdotonta tietää miltä asia tuntuu tai miten tilanne etenee. On mahdotonta tietää etukäteen miltä oikea kipu tuntuu. En ole koskaan kokenut kipua. En tiedä miten suhtaudun siihen, sillä en ole sitä kokenut. Minulla ei ole ikinä ollut mitään lihasrevähdystä pahempaa. En ole ikinä ollut sairaalassa (paitsi töissä), minussa ei ole ollut ainuttakaan ...

Olen jo aiemminkin maininnut, ettei raskaudessa juuri mikään ole ollut sellaista kuin alun perin ajattelin. Ei myöskään siis liikkuminen. Olin tavannut ihmisiä, joita raskaus ei ollut juuri yhtään hidastanut ja jotka olivat suurin piirtein suoraan ryhmäliikuntatunnilta siirtyneet synnytyssalin puolelle. Ajattelin olla itsekin tällainen. Että tekisin töitä loppuun asti ja jumppailisin vatsankin kanssa normaalisti. Niin, no näinhän ajattelee vain ihminen, jolla ei vielä ole kokemusta raskaudesta. Nyt tiedän, että jokainen raskaus on yksilöllinen ja on vain mentävä tilanteen mukaan. Alkuraskaus oli todella raskasta aikaa. Pahoinvointi oli jatkuvaa ja todella voimia vievää. Olisin halunnut nukkua 22 tuntia vuorokaudessa ja käyttää loput kaksi tuntia syömiseen. Mikään ei tuntunut helpottavan oloa ja päivät olivat yhtä taistelua nukahtamista ja oksentamista vastaan. Kaikki energia meni vain pakollisista töistä selviytymiseen eikä minkäänlainen muu fyysinen toiminta tullut kuuloonkaan. Ohja...

Huomasin jälleen kaupassa käydessäni miten parkkiintunut olen tiettyihin ostoksiin. Tietyt asiat kulkevat ruokavaliossa mukana kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ei siinä sinänsä mitään pahaa ole, kaupassa käynti ainakin sujuu suhteellisen nopeasti. Tai sitten ei. Yleensä nimittäin vasta kaupassa mietitään, että mitä ruokaa sitä viikolla tehdään. Ja päädytään usein siihen, että kertaalleen jauhelihaa, kertaalleen kanaa ja sitten ööö... oliko sitä jotain muitakin vaihtoehtoja? Olen aika rento ruokailija. En jaksa hifistellä oikein mistään, sillä koen että ruokavalio on aika laaja kokonaisuus, jota ei voi pilata tai pelastaa yksittäisillä asioilla. Tykkään tavallisesta ruoasta; spagetista ja jauhelihakastikkeesta, riisistä ja broilerista, kiusauksista, salaateista ja laatikoista. Syön aina aamulla puuroa. Aina. Syön päivittäin hedelmiä ja marjoja, mutta liian pieniä määriä kasviksia. Juon aterialla rasvatonta maitoa ja tykkään maustetuista kivennäisvesistä. Ravintolassa juon aina oikeaa ...