Synnytyksestä äitiyteen

Elämä on nyt lopullisesti muuttunut. Hän on nimittäin täällä. Hän, joka teki minusta äidin ja puolisostani isän. Hän, joka on vienyt sydämemme ja kaiken huomiomme aivan täysin. Hän, joka on tärkeysjärjestyksessä ohittanut kaiken muun olemassa olevan. Hän on jo kolme viikkoa vanha.

Kolme viikkoa on mennyt toisaalta nopeasti, mutta toisaalta tuntuu, että siitä on ikuisuus kun olin raskaana. Tyttö alkoi ilmoitella itsestään, kun viikkoja oli täynnä 38+4. Torstai-illalla tulivat ensimmäiset pienet supistukset ja ne jatkuivat pe-iltaan asti varsin siedettävinä. Tällöin supistuksissa oli vielä pitkiäkin taukoja ja selvisin Panadolilla ja hampaita purren. Sen verran huonosti nukuin yön, että aamun valmennuksen jouduin perumaan, mutta muuten pystyin vielä pe-päivän touhuamaan. Kävimme illalla Ulvilassa katsomassa pesäpalloa ja tuolloin kaveri ilmoitteli itsestään silloin tällöin jo jokseenkin kivuliailla supistuksilla.

Varsinaisesti tiheämmät supistelut alkoivat pe-illalla pelistä kotiuduttua. Tästä eteenpäin niitä tuli 5-15 minuutin välein käytännössä ilman taukoa ja varsin kivuliaina. En nukkunut silmäystäkään enää, mutta selvisin Baby Tens -laitteen avulla. Homma jatkui samanlaisena koko la-päivän. Tässä kohtaa alkoi hieman pelottaa, että mitenköhän monta päivää tässä vielä menee... Iltakymmenestä eteenpäin supisteluihin ei enää tullut pitkiä taukoja ja synnytyksen laskettiin käynnistyvän tällöin.

Yöllä kahden aikaan supistelut selkeästi tihenivät ja aloin jo olemaan aika lailla omissa maailmoissani kipujen takia. Kolmen aikaan yöllä päätimme sitten lähteä synnärille. Siellä todettiin heti, että homma on aivan alkutekijöissään eikä yli kahden vuorokauden supisteluista ole ollut hyötyä. Pääsimme kuitenkin heti salin puolelle, sillä olin jo aivan poikki eikä oltu vielä kunnolla edes päästy alkuun.

Seuraavasta vuorokaudesta ei sitten olekaan ihan selkeitä muistikuvia. Homma ei meinannut edistyä millään ja kesti ja kesti. Sain runsaasti erilaisia kivunlievityksiä, joista osa tehosi hetken aikaa ja osa ei ollenkaan. Tunnit kuluivat sumussa eteenpäin. Kätilöt vaihtuivat eikä vauvaa kuulunut. Yksi kätilö lupasi, että miesten satasen finaaliin mennessä vauva on maailmassa, mutta toisin kävi. Mentiin noin yhdeksällä tunnilla yli.

Pitkittyneen vaiheen jälkeen päästiin pitkittyneeseen ponnistusvaiheeseen, joka olikin sitten varsinainen show. Paikalla oli porukkaa kuin pipoa ja taas homma kesti ja kesti. Taidettiin olla jo aika lähellä leikkauspäätöstä, kun neiti vihdoin ja viimein imukupin avustuksella syntyi. Tällöin oltiinkin jo maanantain puolella.

Tyttö vietiin samantien lääkärille, sille synnytys oli ollut kova koettelemus hänellekin. Ekoja pisteitä tippui vain viisi, mutta onneksi hän virkosi nopeasti. Itse olin tuolloin edelleen pienessä sumussa eikä lapsen syntyminen herättänyt mitään ääretöntä liikutusta. Lähinnä ihmetystä siitä, että hänkö tuolla vatsassa oli. Rakkaus ei syntynyt sormia napsauttamalla vaan seuraavien tuntien kuluessa kun ihmettelimme toisiamme.

Seuraava viikko meni osastohoidossa ja kotihoidossa sekä kotoa labrassa ja osastolla ravaten. Tytöllä oli keltaisuutta, jota hoidettiin sekä osastolla että kotona. Tytön täyttäessä viikon saimme lopettaa hoidon ja aloittaa arkielämän. Sittemmin elämä on ollut vauvan hoidon opettelua, lapseen tutustumista ja omaan toipumiseen keskittymistä. Olin tosi kipeä synnytyksen jälkeen, mikä oli itselle täysin uusi tilanne. Vessaan käveleminen oli elämän suurimpia haasteita ja ruoan hakeminen osaston toisesta päästä vastasi maratonia. Ruokahalua ei ollut nimeksikään ja nukkuessa kyljen kääntäminen oli mahdottomuus. Tai nukkuessa ja nukkuessa. Sairaalassa en oikein pystynyt nukkumaan ja sittemmin tyttö on valvottanut öisin. Hän on nimittäin melko vaativa tapaus. On vatsavaivoja ja hyvä ruokahalu, mutta nukkuminen ei kiinnosta ja koko ajan pitää olla sylissä.

 

Aika nopeasti sitä on kuitenkin toipunut ja tällä viikolla olen tehnyt jo kävelylenkkejä. Ruokahalu on edelleen vaihteleva ja juominen on jatkuvasti liian vähäistä. Päivä ja askel kerrallaan kuitenkin eteenpäin. Synnytys oli siis varsin rankka ja vaatinee vielä läpi käyntiä, mikäli sen aikoo joskus tehdä uudelleen. Hoitohenkilökunta on kuitenkin huomioinut kokemukseni eli apua siihen lienee saatavilla. Kyseessä ei siis ollut vain subjektiivinen kokemus vaikeasta synnytyksestä vaan se oli sitä myös ammattilaisten näkökulmasta. Käytännössä olen aika lailla pyrkinyt unohtamaan asian. Se on tosin vaatinut aktiivista unohtamista; ei käynyt niin, että kaikki olisi unohtunut lapsen synnyttyä.

 

Tinka on jo harjoitellut kannustushuutoja peleihin! 

Muuten minut on hiljalleen valtaamassa ihmeellinen rauha. Tuntuu, että vuosien hektisyyden jälkeen olen vihdoin pysähtynyt. Olen tässä ja nyt ja ainoa tehtäväni on huolehtia tästä pienestä ihmisestä. Aion suorittaa tehtävääni huolellisesti ja nautinnolla. Aion keskittyä toistaiseksi vain meihin kahteen ja arkeemme täynnä pieniä ihmeitä. Sillä lapseen ja häneen kohdistuvaan rakkauteen liittyy jotakin ihmeellistä. On niin suuri ihme, että minulle on suotu tällainen onni. Että minulla on täydellinen lapsi rakastamani ihmisen kanssa. Voiko maailmassa enää suurempaa ihmettä olla?