Vauva-arjessa on paljon asioita, joihin ei pysty valmistautumaan. Asioita, jotka kyllä on etukäteen tiedostanut, mutta joita on mahdoton käytännössä ymmärtää ennen kuin ne kokee itse. Oikeastaan koko prosessi lapsitoiveesta tähän päivään on sisältänyt lukuisia yllätyksiä ja seikkoja, joihin on ollut mahdotonta valmistautua.
- Aiemminkin olen todennut, että raskausaika yllätti minut totaalisesti. Raskaudellaan. Raskas raskaus ja se oli sitä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.
- Synnytys nyt oli yhtä yllätystä, mutta se tunne, jota en ollut odottanut, oli kummallinen vapautuneisuus. Muistan ponnistusvaiheessa ajatelleeni, että nyt yhtään millään muulla tässä maailmassa ei ole merkitystä kuin sillä, että saan tämän lapsen maailmaan. Kaikki häveliäisyyden rajat oli ylitetty ajat sitten. Huoneellinen ihmisiä tuijottaa minua, mutta ei ole mitään väliä sillä miltä näytän, miten paljon satutan itseäni, miten ääntelen tai miten rumasti irvistän. Itseään ei tarvitse hillitä millään saralla.
- Odotin lasta kohtaan tuntuvaa rakkautta ja tiesin, että lapsi tulee olemaan kiinni äidissä, mutta en ymmärtänyt miten paljon äiti tulee olemaan kiinni lapsessa. En jaksaisi olla hetkeäkään ilman häntä. Jos tyttö sattuu nukkumaan päivällä vaunuissa, oikein odotan hänen heräämistään, jotta saan hänet jälleen syliini. Puoli tuntia ilman häntä tuntuu jo ikävänä. Ymmärrän kyllä, että tämä kuulunee tähän kuherruskuukauteen ja saatan myöhemmin kaivata sitä omaa aikaa, mutta tällä hetkellä tämä tunne on aivan valtava.
- Tiesin, että vauvan hoitoon menee aikaa ja että se on kokopäiväistä työtä, mutta en oikeasti ymmärtänyt, että olen joka ikinen sekunti kiinni hänessä. Ajattelin, että vauvan nukkuessa pystyn tekemään sitä ja tätä. No, vauva kun ei meinaa nukkua. Ja jos hän suostuu nukkumaan, tapahtuu se sylissäni. Jos hän jää hetkeksikin yksin, alkaa huuto. Kuulemma vastasyntyneet eivät vielä kaipaa syliin tai seuraa. Luulen, että kukaan ei ole kertonut tätä meidän Tinkalle. Hän nimittäin ärähtää heti, kun jää yksin. Hän ei myöskään suostu nukkumaan omassa sängyssään, joten hän on äidin kainalossa yöt ja päivät. Vitsailin, että tyttö taitaa tulla äitiinsä, kun ei meinaa malttaa nukkua. Se on sellaista kun maailmassa on liikaa tekemistä ja nähtävää ja silloin nukkuminen vain haittaa tekemistä.
- Ihmisten suorapuheisuus on yllättänyt. Jo raskausaikana sitä totesi olevansa vapaata riistaa sen suhteen, että vatsaasi ja kroppaasi sai kuka tahansa kommentoida miten tahansa. Nyt kuka tahansa saa kysyä sinulta mitä tahansa. Vaikka melko avoimesti kerronkin asioistani, niin on mielestäni varsin henkilökohtaista kysellä synnytysrepeämistä tai imettämisestä. Ja tarkoitan nyt puolituttujen kysymyksiä, toki lähipiirin naiset saavat kysellä, sillä he ovat samalla tukiverkostoani. Mutta se, että puolitutut kyselevät rinnoistani on jotenkin kummallista.
- Tunne, joka välillä yllättää ja samalla hävettää, on pieni katkeruus miestä kohtaan. Sekä raskausaikana että nyt vauva-arjessa mies pystyy jatkamaan elämäänsä paljon tavallisemmin kuin itse. Miehen ei juuri tarvitse miettiä, että ehtiikö käymään suihkussa, voiko käydä harrastuksissa tai voiko ottaa saunaoluen. Oma elämä taas pyörii aivan täysin vauvan ympärillä. Toisaalta ymmärrän, että se on myös etuoikeus enkä missään nimessä haluaisi vaihtaa osia. Toisaalta haluankin, että asia on näin, mutta joskus vain pieni osa minussa miettii vanhemmuuden eroja. Sitä jää miettimään miten valtavasti elämä on muuttunut positiivisen raskaustestin jälkeen.
- Heti perään on kyllä mainittava, että on siitä miehestä myös melkoisen paljon apua ja tukea. Vaikka vauva on kiinni äidissä, niin olin hyvin onnellinen, että puolisoni oli ensimmäisen kuukauden kanssamme kotona. Oli mukavaa opetella vauva-arkea yhdessä ja jos ei muuta, niin ainakin oli henkinen tuki koko ajan paikalla. Ja totta puhuen, ensimmäisenä päivänä kun olimme tytön kanssa kahden, jäi minulta aamupesut tekemättä ja aamiaiset syömättä... Että kyllä puolisosta on oikeasti aika paljon apua, vaikka jotkut väittävät ettei miehellä ole ekoina viikkoina juuri virkaa.
- En tiedä mitä tulevien kuukausien aikana tapahtuu, mutta tällä hetkellä olen äärimmäisen onnellinen siitä, että saan olla vauvan kanssa kotona. Odotin, että kotona olo ahdistaisi, koska olen ollut niin työkeskeinen ja tottunut jatkuvaan menemiseen ja pitkiin työpäiviin. Ehkä olen tehnyt niitä riittävästi, kun tämä arki tuntuu tällä hetkellä ihanalta lahjalta. Toki olemme vasta alkutaipaleella, mutta nyt pitää nauttia olostaan. On niin hienoa viettää päiviä vauvaa hoitaen. Olkoonkin, että toisinaan on raskasta, kun tyttö valvottaa. Pieni valvominen on kuitenkin hyvin pientä kaiken sen muun ihanan rinnalla. Sitä paitsi me nukumme sitten aamupäivällä emmekä välitä vuorokausirytmistä tuon taivaallista!
- Tämä valtaisa onnen tunne on hämmentävää. Se iskee milloin sattuu ja tuo kyyneleet silmiin. Tämä ihana pieni ihminen on minun omani ja minä saan pitää hänestä huolta. Onni on jotenkin niin suurta, ettei sille löydy minkäänlaisia sanoja. Mutta Johanna Kurkelan sanoin päästään melko lähelle: " Mitä pidemmälle päivät käy, mä toivon, et ikuista tää onni on".
Kommentit