PetraBettina

Minullahan oli hyvä ajatus siitä, että ohjaisin tunteja aina juhannukseen asti eli sinne n. 30. viikolle asti. Tosin niitä hyviä ajatuksia oli kyllä muitakin. Kuten että söisin koko ajan huipputerveellisesti enkä lihoisi muuten kuin vatsan osalta. Toimisin koko ajan kuten ennenkin ja lähtisin suurin piirtein suoraan salilta synnärille. Pah. Mitä vielä. Tähän asti pääsin ja nyt piti hommata lopuille tunneille tuuraajat, kun ei vain enää onnistu. Tai toki onnistuisi ja hammasta purren varmasti pystyisin tuntini hoitamaan, mutta miksi kiusata itseään ja kaveria? Liikkuminen saa nyt aikaan pientä supistelua ja Zumban salsat jopa pientä kivun tunnetta vatsassa. Tästä syystä tanssilliset tunnit ovat melko tuskallisia. BodyPumpia taas hankaloittaa ongelma vatsalihasten kanssa. Vatsalihakseni ovat nimittäin jo pitkään olleet älyttömän kipeät. Tunnin jälkeen ne ovat aivan tulessa ja jomottavat yölläkin niin, että nukkuminen on hankalaa. Jomotus on voimakkaampaa tietyissä kohdissa, että en sit...

Alan epäillä, että raskaus vaikuttaa henkiseen vointiin lähes yhtä paljon kuin fyysiseen. Elämä on nimittäin edelleen yhtä vuoristorataa. Näin jälkikäteen ajatellenkin koko raskauden ensimmäinen puolisko oli varsin epämiellyttävää aikaa, joka kului jatkuvan alakuloisuuden merkeissä. Oli vaikeaa löytää iloa mistään, vaikka samalla järki sanoi, että tästä maailman hienoimmasta asiasta pitäisi nauttia. Pahoinvointi alkoi hellittää joskus 18. viikon korvilla, mutta sekään ei vielä kokonaan poistanut jatkuvaa masentuneisuutta. Vasta kun kaveri alkoi muutama viikko sitten ilmoitella itsestään hentoisten liikkeiden ja potkujen avulla, huomasin pystyväni hymyilemään hänelle aiempaa enemmän. Kun oma vointi oli parantunut ja kaverin pystyi ensimmäisiä kertoja tuntemaan, niin onni hyökyi päälle aivan eri tavalla. Sitä löysi itsensä pysähtyneenä erikoisiin tilanteisiin vain ajattelemaan asiaa. Samalla kuitenkin myös keskenmeno ja "se ensimmäinen lapsemme" pyörii ajatuksissa. Eihän hä...

Fitness Classic järjestettiin siis kaksi viikkoa sitten Kultsalla ja siellähän meidänkin tiimi viikonloppunsa vietti. Ja niin kuin aina, kisaan mahtui niin pettymyksiä kuin onnistumisiakin. Itse starttasin valmennettavani Reijan kanssa perjantaina täpötäydellä bussilla Helsinkiin. Perille päästiin myöhässä, kaljaa kittaavia nuorukaisia kuunnellen ja yhden seinätörmäyksen myötä. Hyvä alku. Siitä sitten Kultsalle rekisteröintiin ja valmentajapassia lunastamaan. Olin niin kehunut Reijalle, että tämä uusi rekisteröintitapa on niin hyvä ja nopea kun ei yhtään tarvitse odotella. Aiemmin siis kilpailijoilla oli kilpailijakokoukset tiettyyn aikaan ja nyt taas rekisteröinnin voi hoitaa tietyn ajan sisällä miten haluaa. Mehän halusimme tietysti samaan aikaan kuin kaikki muutkin eli jonottamiseksihan se sitten kuitenkin meni. Lopulta kuitenkin Espooseen luottohotelliimme Radisson Bluhun, jossa ilta kului Reijalle väriä levitellessä. Nukkumaan pääsimme vasta puolenyön aikaan. Itse tosin en s...

Vuosi sitten tähän aikaan oli vähän eri fiilikset. Lueskelin vanhoja kirjoituksia ja melko elävästihän tuo muistui mieleen. Järjetön väsymys ja epätoivo sekä niitä seuranneet fiilistelyt, rauha, rentous ja ilo. Kisaprojektit ovat ikimuistettavia retkiä. Nyt kun kisaprojekteja on jo viisi kappaletta takana ja tänä keväänä olen suuntaamassa kisoihin toista kertaa valmentajan roolissa, niin yhä voin sanoa hyvin vahvasti rakastavani tätä lajia. Tätä hullua, tunteita herättävää, rankkaa ja raadollistakin lajia. Enää minua eivät häiritse yhtään ne kommentit tai kirjoitukset, jotka kertovat, ettei tämä kauneuskilpailu ole urheilua. Minua eivät myöskään häiritse kommentit syömishäiriöistä tai epänormaalista elämäntavasta. On turha alkaa vääntämään rautalangasta asioita ihmisille, jotka eivät niitä halua ymmärtää. Ei ole minulta pois, jos joku ei pidä meitä urheilijoina. Eikä ole varmaan siltä joltakulta pois, jos me taas pidämme. Kuvasaldoa tasan vuoden takaa Sana fit...

Olen viimeisen viikon sisään kokenut kummallisia tunteita, jotka ovat vaihdelleet onnesta hämmennykseen ja epätoivon kautta ahdistukseen. Tuntuu, että elämä on jatkuvaa tunteiden vuoristorataa, jossa ei meinaa millään itse pysyä mukana vaan roikkuu jossain siellä vuoristorataa pitkin menevän vaunun perässä. Epätoivoisena ja pelkillä käsivoimillaan. Olen tilanteessa, jossa mahdun tasan yksiin verkkareihini. Kolmet muut housut saan päälleni, mikäli en solmi nyörejä. Paidat repsottavat vatsan päältä ja kevättakki ei meinaa kunnolla mennä kiinni. Kuljen päivästä toiseen verkkareissa, mikä ei sinänsä ole kummallista, sillä kaikki työni ovat sellaisia, että verkkarit ovat pääasiallinen työvaatteeni muutenkin, mutta mietin kovasti, että mitä ihmettä puen päälleni, jos pitää lähteä ihmisten ilmoille muista kuin työsyistä. Aluksi olin innoissani kasvavasta vatsasta. Ymmärsin kyllä, että se alkoi melko alkuvaiheessa kasvamaan eikä kaikilla näy näilläkään viikoilla vatsaa vielä ollenkaan. Oli...

Heippa pitkästä aikaa! Näin se elämän heitellessä blogikin jää toisinaan hiljaiselolle. Mietin pitkään jatkanko edes bloggailua, sillä blogini on melko pieni eikä minulla ole aikaa tai edes halua yrittää saada siitä suurta ja suosittua. Lisäksi nykyään blogeja on aivan hirvittävä määrä enkä itse edes oikein jaksa lukea niitä enää. Ihmiset toimivat milloin minkäkin asian asiantuntijana ihan vain bloggaajan ammattitaidolla ja tietämyksellä. En itse jaksa yrittää erottautua mitenkään joukosta vaan kirjoitan blogia lähinnä siksi, että kirjoittaminen on tapa purkaa ajatuksia. En siis tuo kaikkea ammattitaitoani blogiin vaan käytän sitä enemmän asiakkaisiini ja valmennettaviini. Päätin joka tapauksessa jatkaa bloggailua, koska blogi toimii samalla itselle päiväkirjana. Ja ilmeisesti täällä käy joskus joku muukin kuin äitini, niin mukavahan se on teille kirjoitella. En kuitenkaan jatkossakaan tuhlaa kirjoittamiselle hirveän paljoa aikaa vaan kirjoitan silloin kun ehdin ja haluan. Tällaista ...

Elämä jatkuu ja joskus taas jopa hymyilyttääkin. Sain hirveästi viestejä edellisen kirjoituksen jälkeen ja olen niistä kaikista kovin kiitollinen. Jotenkin helpottaa ajatus, että muutkin taistelevat samojen asioiden kanssa. Tokihan sen on tiennyt, ettei ole ainoa tässä maailmassa, mutta kun nämä ovat sellaisia asioita, joista ei puhuta. Sydämestäni siis kiitos kaikesta tuesta. Koko vuosi on ollut melko rankka ja minusta tuntuu, että olen painanut koko vuoden stressitilasta toiseen. Vähän väliä olen katsellut kalenteriani, että tuossa kohtaa varmasti helpottaa tai tuossa kohtaa rauhoittuu, mutta ikinä niin ei käy. Vähitellen se kalenteri taas täyttyy. Blogitekstitkin toistavat itseään. Näin jälkikäteen ajatellen en edes tiedä miten olen vuodesta selviytynyt. Ihmisellä on hirveästi voimia. Samalla tiedostan, että olen elänyt tällä tavalla lähestulkoon viimeiset kymmenen vuotta ja itse asiassa muistan jo aiemminkin, lukiovuosina, tunteneeni väsymystä. Ahkeruudessa ja energisyydessä on...