PetraBettina

Vuosi sitten tähän aikaan oli vähän eri fiilikset. Lueskelin vanhoja kirjoituksia ja melko elävästihän tuo muistui mieleen. Järjetön väsymys ja epätoivo sekä niitä seuranneet fiilistelyt, rauha, rentous ja ilo. Kisaprojektit ovat ikimuistettavia retkiä. Nyt kun kisaprojekteja on jo viisi kappaletta takana ja tänä keväänä olen suuntaamassa kisoihin toista kertaa valmentajan roolissa, niin yhä voin sanoa hyvin vahvasti rakastavani tätä lajia. Tätä hullua, tunteita herättävää, rankkaa ja raadollistakin lajia. Enää minua eivät häiritse yhtään ne kommentit tai kirjoitukset, jotka kertovat, ettei tämä kauneuskilpailu ole urheilua. Minua eivät myöskään häiritse kommentit syömishäiriöistä tai epänormaalista elämäntavasta. On turha alkaa vääntämään rautalangasta asioita ihmisille, jotka eivät niitä halua ymmärtää. Ei ole minulta pois, jos joku ei pidä meitä urheilijoina. Eikä ole varmaan siltä joltakulta pois, jos me taas pidämme. Kuvasaldoa tasan vuoden takaa Sana fit...

Olen viimeisen viikon sisään kokenut kummallisia tunteita, jotka ovat vaihdelleet onnesta hämmennykseen ja epätoivon kautta ahdistukseen. Tuntuu, että elämä on jatkuvaa tunteiden vuoristorataa, jossa ei meinaa millään itse pysyä mukana vaan roikkuu jossain siellä vuoristorataa pitkin menevän vaunun perässä. Epätoivoisena ja pelkillä käsivoimillaan. Olen tilanteessa, jossa mahdun tasan yksiin verkkareihini. Kolmet muut housut saan päälleni, mikäli en solmi nyörejä. Paidat repsottavat vatsan päältä ja kevättakki ei meinaa kunnolla mennä kiinni. Kuljen päivästä toiseen verkkareissa, mikä ei sinänsä ole kummallista, sillä kaikki työni ovat sellaisia, että verkkarit ovat pääasiallinen työvaatteeni muutenkin, mutta mietin kovasti, että mitä ihmettä puen päälleni, jos pitää lähteä ihmisten ilmoille muista kuin työsyistä. Aluksi olin innoissani kasvavasta vatsasta. Ymmärsin kyllä, että se alkoi melko alkuvaiheessa kasvamaan eikä kaikilla näy näilläkään viikoilla vatsaa vielä ollenkaan. Oli...

Heippa pitkästä aikaa! Näin se elämän heitellessä blogikin jää toisinaan hiljaiselolle. Mietin pitkään jatkanko edes bloggailua, sillä blogini on melko pieni eikä minulla ole aikaa tai edes halua yrittää saada siitä suurta ja suosittua. Lisäksi nykyään blogeja on aivan hirvittävä määrä enkä itse edes oikein jaksa lukea niitä enää. Ihmiset toimivat milloin minkäkin asian asiantuntijana ihan vain bloggaajan ammattitaidolla ja tietämyksellä. En itse jaksa yrittää erottautua mitenkään joukosta vaan kirjoitan blogia lähinnä siksi, että kirjoittaminen on tapa purkaa ajatuksia. En siis tuo kaikkea ammattitaitoani blogiin vaan käytän sitä enemmän asiakkaisiini ja valmennettaviini. Päätin joka tapauksessa jatkaa bloggailua, koska blogi toimii samalla itselle päiväkirjana. Ja ilmeisesti täällä käy joskus joku muukin kuin äitini, niin mukavahan se on teille kirjoitella. En kuitenkaan jatkossakaan tuhlaa kirjoittamiselle hirveän paljoa aikaa vaan kirjoitan silloin kun ehdin ja haluan. Tällaista ...

Elämä jatkuu ja joskus taas jopa hymyilyttääkin. Sain hirveästi viestejä edellisen kirjoituksen jälkeen ja olen niistä kaikista kovin kiitollinen. Jotenkin helpottaa ajatus, että muutkin taistelevat samojen asioiden kanssa. Tokihan sen on tiennyt, ettei ole ainoa tässä maailmassa, mutta kun nämä ovat sellaisia asioita, joista ei puhuta. Sydämestäni siis kiitos kaikesta tuesta. Koko vuosi on ollut melko rankka ja minusta tuntuu, että olen painanut koko vuoden stressitilasta toiseen. Vähän väliä olen katsellut kalenteriani, että tuossa kohtaa varmasti helpottaa tai tuossa kohtaa rauhoittuu, mutta ikinä niin ei käy. Vähitellen se kalenteri taas täyttyy. Blogitekstitkin toistavat itseään. Näin jälkikäteen ajatellen en edes tiedä miten olen vuodesta selviytynyt. Ihmisellä on hirveästi voimia. Samalla tiedostan, että olen elänyt tällä tavalla lähestulkoon viimeiset kymmenen vuotta ja itse asiassa muistan jo aiemminkin, lukiovuosina, tunteneeni väsymystä. Ahkeruudessa ja energisyydessä on...

Kuten viimeksi mainitsin, on ilojen lisäksi elämään mahtunut myös surua. Surua on aiheuttanut muutaman viikon takainen keskenmeno, joka on pysäyttänyt melko lailla. Koin tapahtuneen kovin voimakkaasti ja voin melko huonosti. Fyysisesti toivuin nopeasti, mutta muuten toipuminen on vienyt aikaa. Ja kesken se kai on vieläkin. On vaikea selittää omia tuntemuksiaan. Päällimmäisenä tunteena oli suuri suru. Surua seurasi viha, katkeruus ja epätoivo. Kirjoitin useamman sivun ajatuksiani, mutta tuo teksti on sen verran henkilökohtaista, ettei sitä voi ainakaan vielä julkaista. Puoliso on sen saanut lukea ja hän on muutenkin ollut kallioni tämän kaiken keskellä. Kaiken kaikkiaan tapahtunut oli jotenkin musertavaa ja tunne ennen kokematon. Olen ennenkin puhunut siitä miten perheelliset ihmiset pitävät lapsettomia jotenkin, en nyt sano huonompina, mutta ainakin vähemmän elämästä tietävinä. Nyt omassa elämässä tuota perheenlisäystä on hartaasti toivottu ja kun se onni meille ...

Syksyyn on mahtunut niin iloa kuin suurta suruakin. Lisäksi työviikot ovat olleet aivan hulluja, joten yhtään ylimääräistä aikaa ei ole blogille jäänyt. Ja toisaalta taas, kaiken fitnesskeskustelun keskellä, en ole kokenut, että minulla olisi ollut uutta annettavaa keskusteluun. Oma kantani fitnessurheilusta kun on melko selvä. Fitness on urheilua, johon kuuluu off-kausi ja kisakausi ja jossa tärkeintä on treenaaminen ja siitä nauttiminen, ei blogit, kuvat tai sponsorit. Fitneksen ei tarvitse olla pilkun viilaamista eikä ulkonäön tarvitse olla kaiken keskipiste. Piste. Palataan nyt postauksien tielle ensin ilojen kautta. Ensimmäisen hääpäivän kunniaksi lähdimme viettämään vuoden toista vapaaviikkoani Pariisiin.  Hääpäivän brunssilla Vaakunassa  Kuva: Katri Tamminen  Vuosi sitten tähän aikaan matkusteltiin USA:ssa Tämän vuoden matka alkoi laivareissulla Tukholmaan  Tukholmasta lento Pariisiin  Notre Dame  Kyllä, myös meidän lukkomme...