Suurta surua

Kuten viimeksi mainitsin, on ilojen lisäksi elämään mahtunut myös surua. Surua on aiheuttanut muutaman viikon takainen keskenmeno, joka on pysäyttänyt melko lailla. Koin tapahtuneen kovin voimakkaasti ja voin melko huonosti. Fyysisesti toivuin nopeasti, mutta muuten toipuminen on vienyt aikaa. Ja kesken se kai on vieläkin.

On vaikea selittää omia tuntemuksiaan. Päällimmäisenä tunteena oli suuri suru. Surua seurasi viha, katkeruus ja epätoivo. Kirjoitin useamman sivun ajatuksiani, mutta tuo teksti on sen verran henkilökohtaista, ettei sitä voi ainakaan vielä julkaista. Puoliso on sen saanut lukea ja hän on muutenkin ollut kallioni tämän kaiken keskellä. Kaiken kaikkiaan tapahtunut oli jotenkin musertavaa ja tunne ennen kokematon.

Olen ennenkin puhunut siitä miten perheelliset ihmiset pitävät lapsettomia jotenkin, en nyt sano huonompina, mutta ainakin vähemmän elämästä tietävinä. Nyt omassa elämässä tuota perheenlisäystä on hartaasti toivottu ja kun se onni meille suodaan, se viedäänkin heti pois. Tämän takia olen entistäkin herkempi ihmisten kommenteille. On käsittämätöntä miten perheenlisäyksestä udellaan. Varsinkin naimisiinmenon jälkeen kysymykset ovat olleet hyvin suoria. En ole sietänyt näitä kysymyksiä ennen, enkä varsinkaan siedä niitä tällä hetkellä. En ymmärrä miten se kuuluu yhtään kenellekään, että tuleeko meille lapsia vai ei ja milloin niitä tulee. Toinen mitä perheelliset sanovat on, että "nauti nyt kun vielä voit/tee töitä nyt kun vielä voit, kun sinulla ei vielä ole lapsia". Tällä hetkellä tuollaiset kommentit satuttavat niin, että kerron jokaiselle asiaa kommentoivalle tapahtuneesta. Haluan tavallaan tukkia ihmisten suut. On myös kummallista, että minulta ei ole koskaan kysytty esim. mitä puoluetta äänestän tai mikä on suhteeni kirkkoon, mutta lasten tekemisestä on udeltu kymmenet kerrat. Suomessa politiikka ja uskonto ovat henkilökohtaisempia kuin parisuhteen sisäiset asiat.

Kaiken keskellä olen pohtinut myös ihmisen vahvuutta. Kerrottuani tapahtuneesta, olen kuullut paljon ihmisten kohtaloita lapsiin liittyen. Osa tarinoista on hyvinkin surullisia ja vakavia, paljon surullisempia kuin meidän kohtalomme. Yleensä sitä näkee vain positiiviset asiat eli nykyään kai ne, joista hihkutaan Facebookissa. Kipeät asiat suljetaan helposti neljän seinän sisälle. Ja siellä ihmisillä on paljon vakavia asioita, joista he ovat selvinneet. Itse olen pohtinut myös omaa vahvuutta tämän kaiken keskellä. Tässäkään tilanteessa en tietenkään jäänyt sairaslomalle, vaikka koinkin että olisin sitä tarvinnut. Mutta ihmisellä on käsittämätön kyky naamioitua heti kotioven suljeuduttua. Kaiken pystyy hoitamaan niin, että kukaan ei tiedä mitään. Kukaan ei tiedä, vaikka sisältä olisi aivan pieninä palasina.

Syy miksi haluan kertoa tästä julkisesti, on lähinnä se, että olen huomannut kertomisen auttavan. Mitä enemmän kerron, sitä paremmalta tuntuu. Sitä enemmän saan lämpimiä ajatuksia, kuulen vastaavanlaisia tarinoita ja erityisesti kuulen myös onnellisia loppuja. Kertomisen ansiosta minun ei myöskään tarvitse esittää kenellekään mitään eikä hymyillä, jos ei hymyilytä. Jokainen ymmärtää, jos olen normaalia alakuloisempi. Tosin jos joku kysyy, vastaan tietysti kaiken olevan ok, koska mitä muutakaan siihen voi vastata? Että elämä on vaikeaa ja helpotus on tuolla jossain tulevaisuudessa aivan liian pitkän ajan päässä? Että en halua kertoa tunteistani, vaikka haluankin sinun tietävän asiasta?

Ja vaikka tässä ei ole tämän suuremmasta asiasta kyse, niin kyllä se elämän tärkeysjärjestys on taas hetkeksi muistunut mieleen. Arkiset asiat tuntuvat toissijaisilta. Ja ymmärrän kyllä, että maailma ei lopu tähän ja ihmisillä on vakavampiakin asioita mietittävänään, mutta tämä on nyt ollut omassa elämässä iso asia. Olen kai onnellinen siinä mielessä, kun tämä asia on suurimpia surujani.

Kuva: Katri Tamminen

Ja kyllä, elämä jatkuu. Työt jatkuvat ja ne sisältävät paljon mielenkiintoisia asioita sisällään. Hieman karsintaa olen joutunut tekemään, sillä kaksitoistatuntiset päivät alkavat olla liikaa. Yrittäjänä tietysti pitkää päivää on pakko painaa, mutta pitäisi muistaa myös itsensä jossain välissä. Olen suunnitellut uudenvuoden lupaukseksi yhtä viikoittaista vapaapäivää, mutta se voi olla turhan kova tavoite. Kenties yksi vapaapäivä kahdessa viikossa voisi olla lähempänä toteutumistaan, katsotaan!