Vastuu itsestä

Osallistuin eilen mielenkiintoiseen diabeteskoulutukseen. Joka kerta nuo luvut meidän terveydentilasta vain saavat järkyttymään, vaikka ne jo entuudestaan ovatkin tiedosta. Mutta se, että tyypin 2 diabetes liitännäissairauksineen vie 15 % terveydenhuollon menoista on täysin käsittämätöntä. Varsinkin kun dm2 on sairaus, johon elintavat ovat niin oleellisesti yhteydessä (ei aina mutta usein). Miten ihmeessä tätä sairautta ei saada kuriin?

Ja mitä tapahtuu kun nykypäivän ylipainoiset lapset ja nuoret kasvavat aikuisiksi? Lapsilla on ylipainoa eikä liikuntaa harrasteta riittävästi. Miten tämä näkyy, kun heistä tulee keski-ikäisiä? Kun elää tällaisessa fitnesskuplassa, ei aina oikein ymmärrä, että ne runsaasti liikkuvat nuoret ovat kuitenkin vain hyvin pieni osa nuorisosta. Osa näistä nuorista kyllä tuntuu löytävän fitneksen jossain vaiheessa ;) Sen verran paljon näyttää olevan sohvaperunasta fitnesskissaksi -tarinoita nettimaailmassa tällä hetkellä. Hyvä asiahan se sinänsä on, mutta vielä parempi olisi opettaa lapset jo pienestä pitäen liikkuvaisiksi.

Samalla pitäisi jokaisen ottaa vastuu omasta terveydestään. Ja oikeastaan ihan kaikesta mahdollisesta. Nykypäivänä kaikki vastuu siirretään aina jollekin muule kuin itselle. Lihavuuden syy on huonoissa ravitsemussuosituksissa, huonossa terveydenhuollossa tai liian suuressa pikaruokatarjonnassa. Velkaantumisen syy on pikavippifirmat ja liian huono palkka. Huonon kunnon syy on kalliit kuntosaliketjut ja huonot kokemukset koululiikunnasta. Olisiko aika ottaa itse vastuu kaikesta? Kai sitä jokainen yhä edelleen itse sen haarukan sinne suuhunsa vie? No, tämä on ehkä hieman kärjistettyä, eihän se syöminen aina niin yksinkertaista ole. Mutta todellisuus on se, että harvoin se on kenenkään muun kuin peilikuvan syy, mitä se vaaka näyttää.



Terkkuja treeneistä!

Ihan kaikkeen ei omassa kropassaan (niin kuin ei valitettavasti terveydentilassaankaan) pysty vaikuttamaan. Siksi olinkin melko surullinen lukiessani uudesta Sport-lehdestä Kati Alanderin haastattelun, joka oli otsikoitu: "Vaatimuksena silikonit". Jutusta sai sen käsityksen, että lajissa ei ilman silikoneja pärjää. Toki muistettiin kyllä muistuttaa, että puhuttiin ammattilaistasosta mutta silti.

Minulle tämä laji on ihan muuta kuin jatkuvaa peiliin katsomista, isoja tissejä, pitkiä hiuksia, kauniita kynsiä ja blingiä, blingiä ja blingiä. Haluaisin välillä muistuttaa, että tämä on tiukkaa työtä hikisissä, kuluneissa trikoissa, jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, koska ikinä et ole riittävästi kehittynyt, kieltäytymisiä ja itsekuria, lihaskipua ja kolotuksia, töitä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Ja nautinnolla. Juuri tämä kaikki on homman suola, ei se yksi päivä voimakkaissa meikeissä ja pikkuhousut täynnä paljetteja. Eikö tämän nyt kuitenkin pitäisi olla urheilulaji eikä missikisat, häh?

Ja jos amatööritasolla joskus vaaditaan tissit menestymiseen, niin siirryn maratoonariksi. Piste.