Haittaakse jos on vähän hidas?

Tänään posti toi mukanaan terveystieteiden kandidaatin tutkintotodistuksen. Eli nyt minulla on periaatteessa koulutus! Eikä mennyt kuin 9 vuotta siitä, kun kirjoitin ylioppilaaksi.

Lukioon asti kaikki vielä sujui hyvin. Olin aina ollut hyvä koulussa laittamatta juurikaan tikkua ristiin asian eteen. Keväällä 2003 kirjoitin kaikki aineet kerralla ja pokkasin kaksi Laudaturia sekä kolme Eximiaa. Ainoastaan yksi aine meni penkin alle ja siitä juuri ja juuri pääsin siitä läpi. Reaalin kokeeseen mm. valmistauduin käymällä siiderillä edellisenä iltana. Että ihan niin ahkera opiskelija olin.

No mutta, lukio oli vielä kevyttä kauraa, mutta sitten iski ongelma. Mikä minusta tulee isona?? Pohdin lääkistä, mutta päädyin pitämään välivuoden. Välivuoden aikana pohdin lääkistä lisää ja päädyin opiskelemaan terveydenhoitajaksi. Whaaat? Juurikin näin. Terveydenhoitajan ammattia oli oponi minulle aikanaan ehdottanut, kun ei tainnut uskoa lääkikseen pääsyyni. Enpä uskonut silti itsekään, sitä kun oli lukiossa jäänyt kemia ja fysiikka opiskelematta.

Opiskelinpa sitten kaksi vuotta terveydenhoitajaksi. Se ammatti olisikin kiinnostanut, mutta kun siinä pitää samalla lukea myös sairaanhoitajaksi ja se jos mikä oli tuskaa. Harjoitteluista selvisin hammasta purren ja koko ajan mietin, että päivääkään en tule tätä työtä ikinä tekemään. Sitten kahden vuoden opiskelun jälkeen vasta heräsin, että mitä ihmettä minä siellä koulussa sitten teen?? Vähän saattoi olla hidas sytytys. Pyrin samana keväänä myös Jyväskylän liikuntatieteelliseen, josta tulikin kutsu pääsykokeisiin. Arvatkaa meninkö. Pohdin myös suomen kieltä ja kirjallisuutta, mutta en millään keksinyt mikä sitten tulevaisuudessa olisi varsinainen ammattini, äidinkielen opettajaksi kun en halunnut.

Päädyinpä jälleen pitämään välivuotta. Paistoin hampurilaisia (mikä oli muuten oikeasti mielekästä puuhaa, vaikkakin sopii hieman huonosti yhteen tulevan ammattini kanssa..) ja aloin opiskella avoimessa yliopistossa liikuntalääketiedettä. Pohdin voisiko liikuntalääketieteestä tehdä itselleen ammatin, sen lääkiksen kun olin jo hylännyt. Liikunta ja terveyden edistäminen kun kuitenkin aina tuntuivat kiinnostavan. Yhtenä osa-alueena liikuntalääketieteessä oli ravitsemustiede ja hitaasti (jälleen) alkoi lamppu syttyä. Yliopisto-opiskelua, maisterin paperit ja ihan oikea ammattinimikekin sen maisterin läpyskän lisäksi. Kuulosti hyvältä.

Sitten tajusin, että pääsykokeet tulisivat pian ja siellä pitäisi osata lukion psykologia, kemia sekä lisäksi anatomia ja fysiologia. Psykologian kanssa ei tulisi ongelmia, mutta entäs se kemia? Ei sitten muuta kuin ostamaan lukion kemian kirjoja (olin siis lukiossa suorittanut kemiaa yhden kurssin arvosanalla 7, että siitä lähdettiin...) sekä itseopiskelumateriaalia. Lukeminen sujui vaihtelevasti. Taisin myös aika paljon treenata siinä "lukemisen" ohessa.

Suunnitelmat seuraavaa välivuotta varten olivat pääsykokeen jälkeen jo selvät: lisää hampurilaisia ja iltalukioon kemiaa lukemaan. Kunnes hirvittävän paksu kirjekuori tipahti eteisen lattialle ja kappas, pääsinkin ekalla yrittämällä ravitsemustiedettä lukemaan.

Taisi suurin osa ystävistäni valmistua samoihin aikoihin, kun minä pääsin opiskelemaan. Edessä oli viisi vuotta täysin vieraassa kaupungissa, Kuopiossa. Huh huh. Ja tämä kaupunki jos mikä on ollut varsinainen seikkailu!

Kuopiolle sanotaan kohta jäähyväiset

Mutta se siitä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja enköhän minä ne maisterin paperitkin tämän vuoden puolella saa. Ja koska me ravitsemustieteilijät olemme aina syömässä, taidan nyt mennä tekemään itselleni kandikakkua ja väsäämään mutakakun vaniljakastikkeella. Ou jee.

Tietääkö joku jo lapsena mikä hänestä on isona tuleva? Minusta ei tullut kirjailijaa, Miss Suomea tai lääkäriä. Mutta se ei haittaa :)