Matkalla Lappeenrantaan
Lappeenrannassa tuli kisattua viikko sitten. Valmistautuminen kilpailuun sujui hyvin. Viimeistelyt tuntuivat ensin siltä, että eiväthän nämä nesteet tästä ole mihinkään lähdössä, mutta lähtivätpä sitten viimeisten päivien aikana kuitenkin! Koko viikon ajatukset olivat kisoissa ja valmistautumisessa; piti käydä ostoksilla ja kampaajalla ja pakkailla ja tehdä eväitä, ja koko ajan muistaa juoda vettä. Ja juoda vettä ja juoda vettä. Herranjestas sitä vettä tuli jo korvistakin ulos... ja sitten kun olit tottunut siihen veden juomiseen, piti se lopettaa. Ja sitten kisan jälkeen ensimmäinen ajatus olikin: vettä! Hah.
Kilpailijakokoukseen lähdössä
Varsinainen kilpailupäivä oli oikein mukava. Olin aluksi huolissani siitä, että olin päättänyt hoitaa Lappeenrannassa meikkaamisen itse, mutta lopputulos oli ihan ok. Stressiä aiheutti ainoastaan se sama asia, kuin edellisissäkin kisoissa: väri. Atooppinen iho ja Jan Tana ei ole hyvä yhdistelmä. Atooppinen iho ei ole yhtään minkään värin kanssa hyvä yhdistelmä, että sinänsä parempaakaan vaihtoehtoa ei ole tarjolla. No, Helsingissä kokeillaan erilaista tyyliä ja siellä on meikkauskin varattu asiansa osaavalta ihmiseltä, joten ei tarvitse stressata niistä :)
Alkukilpailussa kroppa tuntui irtonaiselta ja vaparin jaksoi hyvin vetää. Iltapäivän finaalissa jalat jo vähän painoivat, mutta ohjelma sujui silti ihan mukavastai. Ei kuitenkaan ihan parhaalla mahdollisella tavalla; hyppy spagaatiin jäi tekemättä kummallakin kerralla, sillä lava ei ollut paras mahdollinen enkä uskaltanut riskeerata. Tosin tämän päätin vasta kun olin jo ilmassa, jännä miten paljon sitä ehtii yhden hypyn aikana ajattelemaan... Pitää sitten SM-kisoissa vetäistä sekin täysillä! Muutenkin ohjelmista jäi hieman varovainen olo. Sain palautetta alkukilpailun jälkeen, mutta en mielestäni onnistunut oikein parantamaan suoritusta finaaliin. Kilpailun jälkeen tein pari ihan pientä muutosta ohjelmaan ja nyt onkin suunnattu ajatukset siihen, että Helsingissä ei anneta tuumakaan periksi, vaan tarkoituksena on tehdä elämäni suoritukset! Tässä kuitenkin versio vaparista Lappeenrannasta:
Kuntoon olin suht tyytyväinen, mutta tarkoitus olisi olla Helsingissä vielä hieman kireämpi. Sitten voisin olla tyytyväinen. Myös asennoissa oli hiomisen varaa ja niitä onkin nyt tällä viikolla treenattu entistä ahkerammin. Alkukilpailuissa fysiikkakierroksella tärisin lisäksi ihan hirvittävästi. On mielenkiintoinen tunne yrittää hymyillä kun tuntee jopa suunsa tärräävän kuin viimeistä päivää... Finaalissa ehti jo vähän jopa nauttimaan tilanteesta ;)
Väliaika: meikkausta ja laiskottelua
Lopputuloksissa sijoitukseni oli sitten kolmas. Ihan ok, mutta pakko myöntää, että pikkuisen jäi hampaankoloon. Eihän urheilija voi ikinä olla tyytyväinen mihinkään muuhun kuin voittoon, oli se voitto sitten realistinen ajatus tai ei.
Että minä rakastan tätä lajia :)
Kaiken kaikkiaan ihana kisareissu takana. Sarjan muut tytöt ovat mukavia ja on kiva, että voi päivän aikana höpötellä muiden kanssa eikä tarvitse kyräillä omissa oloissaan. Hienoa, että lajissa hyvin pitkälti vallitsee tällainen kulttuuri, että kilpailijat kannustavat ja tsemppaavat toisiaan. Jokainen meistä tietää kuinka suuren työn takana se lavalle nouseminen itse asiassa on. Ja sijoituksesta riippumatta, jokainen on varmasti pystinsä ansainnut.
Kotimatkalla pysähdyttiin Mikkeliin, jossa Mikkelin Amarillo sai toimia herkkuruokailupaikkanani. Lämpimät kiitokset vain Amarillon suuntaan, olihan erinomainen palvelu ja hyvää ruokaa :) Muuten mitään sen suurempaa mässyttelyä ei loppuilta sisällään pitänyt. Sen verran tankattiin, että vielä viimeisen rutistuksen jaksaa tehdä. Vasta sitten on aika syödä niin paljon kuin huvittaa.
Tämä viikko menikin sitten hyvin pitkälti tämän opuksen parissa:
Jestas mitä tekstiä, huh. No mutta, jotakin sain aikaan tänään tentissä ja Aristoteleen todellisuuden rakenteesta tuli toivon mukaan riittävästi kirjoitettua. Nyt on sekin stressinaihe poissa ja voin toivottavasti vihdoin hakea ne kandin paperit. Kandin tutkintohan on muuten minulla ollut jo yli vuoden kasassa, mutta pikkuisen on tämä tentti jäänyt roikkumaan... Pitiköhän se suorittaa ekalla vuosikurssilla ja minähän olen vasta viidennellä... No, mitä pienistä.
Dieettiä on jäljellä viikko ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että onneksi vain viikko. Pikku hiljaa nimittäin alkaa riittämään. Toisaalta tämä on ihan hyvä tunne, sillä tiedän antaneeni kaikkeni. Voin käsi sydämellä sanoa, että kaiken olen tehnyt prikulleen niin kuin on ollut tarkoitus ja tehnyt hommia tämän eteen niin paljon kuin vain pystynyt olen. Olen onneksi ihanien ja kannustavien ihmisten ympäröimänä, jolloin tämä väsymyskin on helpompi kestää. Minulle ei kotona kiukutella, jos olen väsynyt ja ärsyyntynyt; minulle sanotaan, että "sinä jaksat kyllä, sinä jaksat vielä viikon painaa ihan varmasti". Minä olen tällä hetkellä itsekäs ja pyörin oman napani ympärillä, mutta onneksi minulla on epäitsekäs puoliso, joka asian hyväksyy ja jaksaa vielä kannustaakin. Mikäs tässä siis ollessa, täysillä vain eteenpäin!
Kommentit