PetraBettina

Fitnesskisaajien viimeistelyjen seuraaminen ja kilpailuissa vieraileminen tuo aina niin hirveän kisakuumeen, ettei ole tosikaan! Järki yrittää sanoa, että älä nyt höpötä ja sitten se toinen ääni sanoo, että ajattele miten hienoa olisi nousta lavalle. Puuh. Yritän pysytellä vielä valmentajan roolissa, sillä siinäkin on ihan tarpeeksi hommaa. Jos yrittäisin tähän nykyiseen yhtälööni saada lisättyä vielä säännölliset salitreenit, niin voisi olla haasteita. Vaikka toisaalta sitä kovaa treeniä vähän alkaa jo kaipaamaan. Tasapainottelu äitiyden, töiden ja harrastusten välillä ei vain ole niin helppoa ja ensimmäisenä sitä karsii niistä omista jutuistaan. Tai sitä ajattelee, että se ryhmäliikunnan ohjaaminen on varmaan sitä omaa aikaa, vaikka sehän on oikeastaan työ. Puhuin juuri työterveyshoitajan kanssa stressistä ja ajanhallinnasta. Totesin, että olen tosi aktiivisesti nyt ajatellut stressiä ja siihen liittyviä asioita. Kuten olen todennut, en halua enää takaisin entiseen elämään...

Metallisydän pohti blogissaan uskaltaako kukaan fitnessurheilijoista kertoa totuutta dieetistä ja sen rankkuudesta, kun yleensä somessa vain hehkutetaan ihanaa dieettielämää. Jäin miettimään aihetta ja kaikkia viittä dieettiäni, että mikä niissä oli niin hienoa (että sen teki aina vain uudestaan ja uudestaan vaikka kyseessä oli täysin amatööritason urheilu vain kohtuullisella menestyksellä) ja mikä niin kamalaa (että tällä hetkellä en pystyisi dieetille lähtemään). En muista, että olisin varsinaisesti hehkuttanut dieettielämää ikinä, olen mielestäni kirjoittanut aina melko realistisesti. En toki kaikkia ahdistuksen hetkiä varmastikaan ole vuodattanut, mutta esim. viimeisimmän dieettini haasteita sivusin tekstissä Miksi en kilpaile ja mitä mieltä sinä siitä olet? Mitä asioita dieettielämästä minulle sitten tuli mieleen? Dieetin alku on yleensä hieman vaivalloinen, koska tulokset eivät vielä näy ja silti pitää elää kovin kurinalaista elämään. Keskivaihe on paras, kun vatsapalat alkava...

Äitiyden ja äitiysloman myötä minusta on tullut ehkä pikkuisen itsekäs ja mukavuudenhaluinen. Tai oikeasti siis olen alkanut ajatella asioita oman jaksamisen kannalta järkevästi, mutta koen sen siis mukavuutena (ja laiskuutena). Teen oikeastaan enää vain asioita, joita ihan todella haluan tehdä. Teen vähemmän töitä, koska haluan viettää enemmän aikaa lapsen kanssa. Käyn treenaamassa vain silloin, kun oikeasti on sellainen fiilis. En ota kalenteriin mitään ylimääräisiä reissuja, jollei ole ihan pakko. Mietin jokaisesta menosta aina pitkään, että onko se sen arvoista? Syksyn kisakausi lähestyy ja aina kilpailuihin valmistautuvia seuratessa tulee omat muistot dieeteistä mieleen. Osa minusta pohtii välillä kisaamista jopa puolitosissaankin. Ne onnistumisen hetket dieetin varrella ja etenevä kunto toivat välillä suurenmoisia onnen tunteita ja onnistumisen iloa. Toisinaan niitä kaipaa. Kunnes sitä taas miettii, että onko se sen arvoista? Rehellinen vastaus siihen on, että tällä hetke...

Parin viikon kuluttua olen ollut vuoden äitinä. Aikamoista. Luulen, että ikinä aiemmin ei ole vuosi mennyt näin nopeaa vauhtia. Juurihan hän vasta syntyi! Muistan ihan tarkalleen vielä ensimmäiset päivät ja kaikki ensimmäiset tunteeni. Ensimmäisen yön vain pohdin, että onko tuo elävä olento tuossa oikeasti minun? Onko se ihan oikea vauva ja minun lapseni? Mitä jos se itkee? Mitä minä teen? Vauva oli jotain ihmeellistä, johon minulla ei ihan ensimmäisinä tunteina ollut tunnesidettä. Pitkän synnytyksen jälkeen odotin sitä elokuvissa näkyvää helpotuksen tunnetta ja onnen kyyneliä, kun sain lapsen vihdoin syliini. Suuren tunteen sijaan lapsi tuntuikin vieraalta ja täysin oudolta asialta. Rakkaus syntyi ensimmäisinä päivinä, kun opin tuntemaan lapseni ja hoitamaan häntä. Hän oli todellisessa vierihoidossa, sillä osastolla taisin tasan kerran siirtää hänet kahvireissun ajaksi omaan petiinsä, muuten makasimme kylki kyljessä. Ja kylki kyljessä olemme sittemmin olleetkin. Ehkä raskaan r...

    Olen jo kohta 11 kuukautta viettänyt kuherruskuukautta Tinkan kanssa. En ymmärrä mihin nämä kuukaudet ovat menneet ja miten tyttö voi olla jo noin iso. Minusta kun tuntuu samalta kuin silloin 11 kuukautta sitten. Edelleen päivät kuluvat vain häntä ihaillen. Käsittämätöntä. Tänne kotiin ei kuitenkaan voi ihan kokonaan jäädä ja jotain töitäkin pitäisi tehdä. Lisäksi ihan omasta halusta haluaisin sinne opiskelemaan ja fitnesstiimin juttuihinkin pitäisi päästä mukaan. Näitä kaikkia syksyn kuvioita nyt pohtiessani iski äkillinen epätoivo siitä, miten vaikeaa kaikki nyt on. Miten jokainen meno pitää suunnitella tosi huolellisesti, että on varmasti hoitaja saatavilla. Samalla ne menot on pidettävä aisoissa, sillä en halua että Tinka joutuu vielä olemaan suuria määriä hoidossa. Olkoonkin että hänen hoitopaikkansa on mummola. Tinka on kulkenut paljon mukanani mm. palavereissa ja posetreeneissä. Tajusin, että lokakuussa esimerkiksi pitäisi yhtenä viikonloppuna o...

Edellisen postauksen jälkeen ajatukseni ammatinvaihdosta sai tuulta alleen ja suunnitelmia on nyt tehty. Mikäänhän ei ole varmaa ja elämässä asiat voivat muuttua nopeastikin, mutta hyvin todennäköisesti ryhdyn nyt hiljalleen toteuttamaan haavettani uudesta ammatista. Kiitokset vain opiskelukaverille, joka neuvoi millä tavalla kannattaa lähteä liikkeelle. Mitään radikaalia ei siis tapahdu, mutta avoin yliopisto kutsuu nyt ensin. Olen ollut todella innoissani tästä ajatuksesta ja jotenkin äärimmäisen helpottunut siitä, että tuleva ala on ihan jotain muuta kuin ravitsemusta tai liikuntaa. Olen niin täynnä tätä ns. hyvinvointibuumia. Erityisesti sitä, että hyvinvoinnin ammattilainen voi olla kuka vain, kunhan osaa brändätä itsensä hyvin. Ja someaikakautena brändäys ja esilläolo on kaiken a ja o. Minä en jaksaisi tällaista maailmaa enää yhtään. Minusta on kyllä kiva kirjoitella blogia ja julkaista kuvia Instassa. Ne ovat kuitenkin hyvin tavallisia ja kotikutoisia kuvia ja juttuja. Ei s...

Sillanrakentajatekstistäni varmaan kävi selväksi, että koen pienimuotoista ammatillista kriisiä. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi työstäni ravitsemuksen parissa vaan kyse on siitä, että en jaksaisi käyttää energiaa ammattitaitoni puolesta puhumiseen. Aloittaessani ravitsemustieteen opiskelut vuonna 2007 ajattelin, että opiskelen ja olen sitten asiantuntija, jolta ihmiset voivat kysyä neuvoa. Mielessäni ei käynyt, että vuonna 2016 jokainen suomalainen on yhtä pätevä asiantuntija kuin minäkin. Että saan jatkuvaa kritiikkiä ihmisiltä, jotka ovat opiskelleet ravitsemusta murto-osan siitä, mitä minä olen. Että ihmisten mielestä diplomi-insinööri on ihan yhtä pätevä ravitsemusammattilainen kuin ravitsemusterapeuttikin, koska molemmathan syövät elääkseen. Se on minusta hassua. Minusta kun ei ole ihan sama se, että on itse lukenut tutkimuksia netistä kuin se, että on opiskellut viisi vuotta ravitsemusta yliopistossa. Ja kuulkaa kun kyllä me opetellaan siellä aika paljon muutakin kuin niitä...