Edellisen postauksen jälkeen ajatukseni ammatinvaihdosta sai tuulta alleen ja suunnitelmia on nyt tehty. Mikäänhän ei ole varmaa ja elämässä asiat voivat muuttua nopeastikin, mutta hyvin todennäköisesti ryhdyn nyt hiljalleen toteuttamaan haavettani uudesta ammatista. Kiitokset vain opiskelukaverille, joka neuvoi millä tavalla kannattaa lähteä liikkeelle. Mitään radikaalia ei siis tapahdu, mutta avoin yliopisto kutsuu nyt ensin.
Olen ollut todella innoissani tästä ajatuksesta ja jotenkin äärimmäisen helpottunut siitä, että tuleva ala on ihan jotain muuta kuin ravitsemusta tai liikuntaa. Olen niin täynnä tätä ns. hyvinvointibuumia. Erityisesti sitä, että hyvinvoinnin ammattilainen voi olla kuka vain, kunhan osaa brändätä itsensä hyvin. Ja someaikakautena brändäys ja esilläolo on kaiken a ja o. Minä en jaksaisi tällaista maailmaa enää yhtään. Minusta on kyllä kiva kirjoitella blogia ja julkaista kuvia Instassa. Ne ovat kuitenkin hyvin tavallisia ja kotikutoisia kuvia ja juttuja. Ei sellaisia, joiden avulla saisin yritykselleni satoja asiakkaita. Nykypäivänä itsestään pitäisi antaa hirveästi ja somessa pitäisi huudella koko ajan. Kuvia pitäisi asetella ja editoida ja blogissa jakaa rantakunto-ohjelmia. Vaikka tykkään somesta, ei tuollainen ole minun pala kakkuani.
Yrittäjäksikin olen vain ajautunut eikä minulla varsinaisesti ole paloa yrittäjyyteen. En pidä itseni myymisestä enkä jatkuvasta esilläolosta. En jaksa markkinoida enkä mainostaa. En ole kiinnostunut luomaan suunnitelmia yrityksen kasvattamisesta. Olisin tyytyväinen, kun minulla olisi siisti sisätyö, josta maksettaisiin kunnollista palkkaa. No, se on kyllä jo melko paljon vaadittu.
Muutenkaan työ ei enää pelaa niin suurta roolia elämässä. Puhuin juuri ystävän kanssa siitä, kuinka prioriteetit todella lapsen myötä muuttuvat. Ennen työ oli äärimmäisen tärkeä asia, joka täytti elämäni. Työasioita mietittiin ympäri vuorokauden. En halua sitä enää. Haluaisin jättää työasiat työpaikalle. (Jos siis olisi vain se työpaikka) Haluaisin keskittyä perheeseen ja tehdä töitä vain sen verran kun ihmisen nyt tarvitsee tehdä. En ole enää valmis siihen hullunmyllyyn, jossa vapaa-aikaa on eri työpisteistä toiseen siirtyminen. Arvostan vapaa-aikaani nyt huomattavan paljon korkeammalle. Onni on todella pienissä asioissa eikä maailman valloittaminen enää jaksa kiinnostaa. Legoleikki lastenhuoneen lattialla palkitsee tällä hetkellä paljon enemmän.
Suunnitelmissa on nyt siis osa-aikatyö sekä jumppien ohjaaminen, joiden sivussa aloitan opiskelut ensin siellä avoimen puolella. Uusia asiakkaita en todennäköisesti nyt sitten pysty juurikaan ottamaan. Yritän pitää työmäärän aisoissa. Katsotaan tuleeko minusta joskus suomen kielen taitaja tai äidinkielen opettaja vai saanko jonkin uuden huikean idean matkan varrella. Ei voi tietää. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin hyvin innoissani siitä mihin asiat saattavat johtaa. Ja joka tapauksessa fiiliksissä siitä, että saan alkaa opiskelemaan jotakin, johon hyvinvointipuoli ei millään lailla liity. Pilkkusäännöt, aah mikä autuus!
Ai niin, eilen tapahtui muuten jotain erityistä. Minulle ojennettiin kolmen aikaan iltapäivällä pikkupullo skumppaa ja kerrottiin, että olen lähdössä viettämään iltaa ystäväni kanssa. Edellisestä kerrastahan on se yli puolitoista vuotta aikaa. Ylläri oli aikamoinen ja orientoituminen asiaan vei hetken. Lopulta lähdin innoissani liikenteeseen ja alkuilta menikin oikein mukavasti. Mitä enemmän kello tuli, sitä enemmän kuitenkin ajatukset siirtyivät kotiin. Ystävän kannustuksella onnistuin kuitenkin olemaan ulkona ihan yömyöhään, mistä olen jokseenkin ylpeä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun en ollut kotona Tinkan mennessä nukkumaan. Olin pois kotoa kahdeksan tuntia, mikä on myös jonkin sortin ennätys. Huh. Hitaasti tämä täydellinen symbioosimme siis alkaa purkautumaan. Se on samalla vapauttavaa ja aivan kamalaa. Edelleen kun maailman paras paikka on kuitenkin olla päivänsäteeni vieressä.
Kommentit