Äitiyden neuvonnan kohteet ja vuosi 2015

On tämä kyllä aikamoista hommaa tämä äitiys. Tuntuu, että tässä kilpaillaan jostain ihmeellisestä paremmuudesta ja neuvojen annosta koko ajan. Olepa yli kolmekymppinen aiemmin lapsista välittämätön äiti, niin kyllä neuvojia riittää. Ja sitten riittää niitä, jotka ovat hoitaneet vasemmalla kädellä kaiken. Muutama asia vaan ketuttaa ylitse muiden.

Liikunta. Joku on viikko synnytyksen jälkeen salilla ja sen jonkun kaveri ei joudu edes pitämään taukoa liikunnasta raskauden vuoksi. Sitten nämä tyypit sanovat, että on tietysti ihan yksilöllistä miten palautuu, että ovat onnekkaita. Mutta muistavat heti seuraavassa lauseessa mainita, että toki aiempikin kunto vaikuttaa. Suomeksi tämä tarkoittaa, että hyväkuntoiset pystyvät liikkumaan pidempään ja palautuvat nopeammin eli itsestä se vain on kiinni.
Katinkontit sanon minä. Voin sanoa, että olin todella hyvässä kunnossa ennen raskautta, mutta niin vain jouduin kävelylenkitkin kesällä lopettamaan. Kävin toki salilla loppuun asti, mutta en jaksa hetkeäkään uskoa, että liikkumisen vaikeus olisi mitenkään ollut itsestä kiinni. Kuten ei myöskään ollut palautuminen. Kaksi viikkoa synnytyksestä kävin ekaa kertaa ulkona kävelemässä. Taisin päästä yhden korttelin ympäri. Että siitä lähdettiin varsinaisin vauvan askelin liikkeelle. Ei ollut aiemmasta hyvästä kunnosta yhtään mitään hyötyä, kun haavat eivät parantuneetkaan nopeasti. Sitä paitsi kaikki raskaudesta ja synnytyksestä palautuminen ei ole omista tuntemuksista kiinni ja on vain typerää lähteä liian aikaisin liian raskaiden treenien pariin. En koe huonommuutta kevyestä aloituksestani, mutta mielestäni tästä asiasta ei puhuta riittävästi.  Minäkin oikeasti luulin, että heti kun vain yhtään on palautunut, voi palata entisten treenien pariin. Näin asia ei kuitenkaan ole. Kropalle täytyy antaa aikaa kunnolla palautua. Ensimmäisen tunnin ohjasin, kun Tinka oli kolme kuukautta, mutta vielä neljän kuukauden kohdallakaan en pysty tekemään niitä kaikkein kovimpia treenejä.

Oma aika. Äidit kuulemma tarvitsevat omaa aikaa, koska ovat niin väsyneitä. Äitiys on rankkaa, kun lapsi herää yöllä monta kertaa eikä päivälläkään anna äidin puuhata omiaan.
Niin sitä varten se äitiysloma kai on olemassa! En minä tarvitse omaa aikaa. Tekeekö se minusta nyt huonomman ihmisen? On toki kiva treenata ja ohjata taas, mutta pärjäisin minä ilmankin. Eikä minulla ole todellakaan tarvetta lähteä esimerkiksi viihteelle ystävien kanssa. Minä olen saanut tehdä sitä ihan tarpeeksi. Ei minulla ole tarvetta lähteä kotoa, minulla on siellä varsin hyvä olla. Ja kyllä, Tinka on minussa kiinni koko ajan, koska hänhän ei juuri päivällä nuku (paitsi liikkuvissa vaunuissa, mikä on yksi hyvä syy lisää minulle lenkkeillä), mutta ei se minua haittaa. Sitä vartenhan minä olen olemassa. Toki sitten toinen osa neuvojien porukasta on sitä mieltä, että äiti ei saa mennä mihinkään ensimmäiseen vuoteen, että ota näistä sitten tolkkua. Ja selvyyden vuoksi todettakoon, että minulle on aivan yksi lysti miten muut toimivat. Minä vain tykkään olla pääasiassa kotona. Enkä tykkää huudattaa lasta turhaan, joten hoidan reissuni nopeasti. Piste.

 

Perhepeti. Tästä on kai miljoona mielipidettä.
Luin erään kommentin, jossa todettiin, että tässä maailmassa, jossa koko ajan tapahtuu julmuuksia ja hirveitä asioita, ei voi olla väärin, että äiti haluaa tarjota lapselleen rakkautta ja hellyyttä. Tähän liittyi myös lapsentahtinen syöttäminen. Olen tismalleen samaa mieltä. Tinka ei herää vieressäni itkemään, kuten hän tekee omassa sängyssään. Hänen yösyömisensä ei vaadi sängystä nousemista, mikä helpottaa minun nukkumistani. Ja se, että hän on kainalossani tuo taatusti hänelle turvallisen olon. Ei se nyt vain voi olla väärin. Tuskin hän siinä enää teini-iässä nukkuu.

Syöminen. On kyse sitten imettämisestä tai kiinteiden syömisestä, niin ohjeita satelee. Ja useimmiten vielä sen perusteella miten jollakulla muulla on joskus ollut.
Totean tähän vain, että minä tiedän miten aion toimia ja se kai on tärkeintä.  Meillä on nyt neljä kuukautta täysimetystä täynnä ja olen siitä hyvin ylpeä. Ei minulla ole mitään korvikkeita vastaan, mutta imettämisestä tuli minulle tärkeä juttu ja minulla on oikeus olla siitä ylpeä. Lapsen syöttäminen tuntuu tavattoman hienolta tehtävältä. Eikä se ole vain syömistä, se on myös sitä läheisyyden ja rakkauden tankkaamista.
Sinänsä imetykseen liittyy edelleen paljon myyttejä mm. maidon loppumisesta ja sopivista ruokailuväleistä. Todettakoon, että imetyksen asiantuntijat suosittelevat lapsentahtista imetystä eli että lapsi saa syödä aina kun haluaa ja niin kauan kuin haluaa. Tämä voi alussa vaatia äidiltä hyviä istumalihaksia, mutta se on lapselle tärkeää. Jos lapsi syö tiheästi, hän tilaa itselleen lisää maitoa. Tai sitten vain tankkaa sitä läheisyyttä. On kovin harvinaista, että maito loppuisi jos lapsi sitä syö. Ja äidinmaitoa ravintorikkaampaa ruokaa ei maailmasta taida löytyä.
Imettämiseen voi liittyä myös paljon haasteita, joita onnekseni en ole joutunut kohtaamaan. Siitäkin syystä haluaisin imettää pitkään. Kun imetys on koko ajan sujunut niin valtavan hienosti, niin miksi ihmeessä en jatkaisi sitä? Tietenkin tilanne voi muuttua ja sitten mennään sen muuttuneen tilanteen mukaan.

Minusta on kiva kuulla miten lähipiirin äidit ovat lapsiaan hoitaneet ja millaisia heidän lapsensa ovat pieninä olleet. Suora neuvominen tai lapselle puhumiseen naamioitu arvostelu sen sijaan saavat karvani pystyyn. Tiedättekö sellainen, jossa ihminen puhuu lapselleni tyyliin: "Eikö sinua ole ikinä kannettu näin?" tai "Kyllä äidin pitäisi sinulle jo oma syöttötuoli ostaa." Sellainen jotenkin tuntuu äitiyden arvostelulta ja kyllä, sen suhteen äidit ovat melko herkkiä.

Minua ei varmasti etukäteen pidetty kovin äidillisenä. Ehkä minusta ei ole saanut kovin pehmeää kuvaa, koska olen toistaiseksi elämässäni keskittynyt ihan muuhun kuin pehmeisiin arvoihin. Tämän vuoksi varmasti osa ihmisistä ajattelee, että minä tarvitsen neuvoja. Mutta ihan tiedoksi, että minä olen tuon lapsen kanssa 24/7 ja minä olen hyvä äiti. Vaikka minulla ei ole äitiyden kokemusta kuin reilun neljän kuukauden ajalta, on minulla varsin hyvä tuntuma siitä miten minun lapseni käyttäytyy. Ja sekuntiakaan en ole katunut sitä, että olen tullut äidiksi vasta yli kolmekymppisenä. Päinvastoin olen sitä mieltä, että se on yksi syy siihen, että pystyn nyt niin suuresti nauttimaan tästä ajasta.

Käytiin matsissa!

Ehkäpä nämä ovat tällaisia internet-ajan ongelmia, sillä nettihän näitä neuvojia on täynnä. Ja jokaisen totuus on varmasti se oikea. Kannattaa kuitenkin muistaa, että suositukset muuttuvat ja että lapset ihan todella ovat omia yksilöitään jokainen. Kuten ovat äiditkin. Jokainen hoitakoon lapsensa tavallaan. Positiivisessa hengessä asioista voi toki keskustella ja kokemuksia jakaa. Hauska juttu tässä vielä on se, että se paikka josta neuvoja odotin saavani, ei niitä antanut. Synnytysvuodeosasto oli nimittäin sellainen paikka, jota en lämmöllä muistele. Opin vauvan hoidosta eniten seuraamalla huonekavereitani, jotka olivat useamman lapsen äitejä. No, onneksi sitä oppi nopeasti ja sittenhän on myös aina se oma terveydenhoitaja, jolta kysyä. Tosin omat rutiinit ovat muodostuneet niin, ettei minulla ole ikinä mitään kysyttävää! Tai kerrottavaa. Muuta kuin että hyvin sujuu!

Omiin kirjoituksiini olen kirjoittanut tästä hetkestä näin:

Tämä syliini asti selvinnyt lapsi on tehnyt minut käsittämättömän onnelliseksi. Edes villeimmissä unelmissani en kuvitellut lapsen saamisen olevan näin hienoa. Onni asuu minussa niin valtaisana, että tuntuu, että se saattaa kuohua yli. Että sydän pakahtuu tällä kertaa rakkaudesta ja että sitä rakkautta on niin paljon, että sydän halkeaa.

Minun lapseni on täydellinen olento. Ja minä olen täydellinen äiti. Hänelle. Minussa on jokin uusi voima, joka on tehnyt minusta äidin. Minussa ei ole pienintäkään epäröintiä lapseni hoidon suhteen. Minä hoidan häntä maailman parhaiten. Minä teen hänestä hienon, tasapainoisen ihmisen, joka kokee valtavan suurta rakkautta koko elämänsä ajan. Lastenpsykiatri sanoi haastattelussa, että lasta saa paijata niin, että luut näkyvät. Aion tehdä niin.

Tottakai minä ymmärrän, ettei kukaan ole onnellinen aina. Mutta en minä siitä välitä. Minä elin lähes 32 vuotta odottaakseni tätä onnea. Minä aion nyt nauttia tästä. Minä aion ottaa tästä kaiken irti. Minä aion antaa kaiken tälle lapselle. Ihan kaiken.

Tähän purkautumiseen on hyvä päättää tämä vuosi. Vuosi 2015 oli suuren muutoksen vuosi. Ei tullut urheilusuorituksia eikä lomamatkoja tänä vuonna. Mutta tuli jotain paljon hienompaa.

Helmikuussa vatsa oli näin suuri,
vaikka vasta mentiin kolmatta kuukautta.

Vaikka olin kovin onnellinen raskaudesta,
oli alkuvuosi silti äärimmäisen raskasta.
Tein aamusta iltaan töitä, vaikka voin koko ajan huonosti.
En edes tiedä miten selvisin koko ajasta.

Kipuilin elämän- ja vartalonmuutosten vuoksi pitkään.
Tunteet, varsinkin negatiiviset, olivat kovin pinnassa.

Tässä kuvassa on jo onneakin näkyvissä.

Kesällä vähensin töitäni rajusti ja keskityin odottamiseen.

Juhannus vietettiin leppoisasti laivalla...

...ja mietittiin vuodessa tapahtunutta muutosta.

Muutaman salitreenin pystyi vielä elokuussa tekemään.



Sitten hän saapui.
Maailman kaunein olento.
Synnytys oli pitkä ja rankka, mutta palkinto oli täydellinen.

Sittemmin on keskitytty rakastamiseen...

...lenkkeilyyn...

...arkeen...

 

...palautumiseen ja kunnon kohottamiseen...

...kadonneen vyötärön metsästykseen (25 raskauskilosta jäljellä enää kolme!)...

...ja elämästä nauttimiseen.

Oikein hyvää alkavaa vuotta kaikille!