Katoava kunto

Pitäisikö typeryydestä säätää jokin rangaistus? Kuinka typerä pitää ihmisen olla, että se uhraa elämästään niin monta hetkeä, uhraa itsestään niin paljon tunnetta, niin paljon voimavaroja, niin paljon sisintään? Mihin? Tyhjään? Se saa ne hetket, ne hetket sillä tiellä, joka vie ei-mihinkään. Se saa palkinnoksi paljon ei-mitään. Se tie vie pelkkiin synkkiin tunteisiin. Sen tien päässä ei odotakaan kiitosta, ei palkintoa. Se palkinto olikin se matka itsessään ja voimavarat pitääkin käyttää matkan päättymisestä selviytymiseen.

Urheilu on tällaista, aina ei voi voittaa, voitithan kuitenkin itsesi, hyvin vedit silti. Painukaa hemmettiin. Ei kilpaurheilun palkinto voi olla pelkkä liikkumisen ilo. Urheilun pitää olla täynnä intohimoa, täynnä elämää suurempia tunteita, täynnä uhrauksia, koko elämän muuttamista määränpäätä kohti.

Tuntuu vain niin typerältä. Niin hirvittävän typerältä. Olin niin tosissani. Tein niin ison asian tästä. Pidin katseeni vain tässä koko kesän ajan. 22 viikkoa vain tätä. Kaikki juhlat kuivin suin, omin eväin. Joka paikassa lenkkarit mukana, joka paikassa aamulenkillä. Hirvittävästi työtunteja, hirvittävästi itsensä voittamista, tuhansia toistoja, lukuisat eväät, jatkuvaa kieltäytymistä. Ja miksi? Jotta saan itseni elämäni kuntoon ja jään silti vaille menestystä.  Jotta koen yhden elämäni kovimmista pettymyksen tunteista. Jotta koen tyhjyyden, joka saa äärettömän voimattomaksi. Jotta tunnen itseni hirvittävän typeräksi.

Ahdistaa. AhdistaaAhdistaaAhdistaa.

Olen pikkuinen possu ja täynnä surua, murhetta ja ärsyyntynyttä mieltä. Paisun pelkästä ahdistuksen tunteesta, enkä tunnista itseäni enää peilistä. Minusta tulee itsekuriton laiskiainen, joka ei enää pysty katsomaan jalkojaan, ei vatsaansa, ei näe vatsalihaksiaan, ei näe itseään. Vihaa itseään ja suunnittelee samalla jo seuraavaa ateriaa. Tasapainoilee kurin ja sallivuuden välissä eikä ole tyytyväinen mihinkään. On koko ajan murheellinen, muttei voi näyttää sitä. Ei ihminen voi olla murheellinen niin turhanpäiväisten asioiden vuoksi. Ja kai ihmisessä on pakko olla jotain vikaa, jos se ei osaa käsitellä murheitaan.

Suunnittelee lenkille lähtöä, mutta istuukin sohvalle syömään. Suunnittelee terveellistä ateriaa, mutta korvaakin sen suklaalla. Tarvitsee kaikkea mitä ei oikeasti tarvitse. Ja se murhe, se alkaa kääntyä vain ärsyyntymiseksi itseä kohtaan.

Ikinä aikaisemmin paluu dieetiltä "normaalielämään" ei ole tuntunut vaikealta. On ollut vain ja ainoastaan kivaa saada syödä muutakin kuin samoja eväitä päivästä toiseen. Ikinä aikaisemmin painon nousu ei ole aiheuttanut ahdistusta. Tämä projekti tuntuu nyt olevan kaikin tavoin erilainen kuin aikaisemmat. Ja vaikka inhoan valittamista ja valittajia yli kaiken, koen että on parempi vuodattaa tunteitaan näin kirjallisesti kuin näyttää kurjaa naamaa kanssaihmisilleen. Tässähän on aina se vaihtoehto, että pakko ei ole lukea ;)

Syöminen ei suinkaan ole karannut lapasesta, vaan aamut alkavat yhä puurolla ja jääkaapin sisältö koostuu edelleen rahkasta ja raejuustosta.  Herkuteltu on lähinnä leivällä, myslillä ja jätskillä ja yhtenä iltana irtokarkeilla. Mutta totta kai se äärimmäinen kisakunto katoaa saman tien rennomman syömisen suhteen ja tällä kertaa sen hyväksyminen ottaa koville. Järki sanoo kyllä, että ihan hyvinhän tämä sujuu, mutta mieli odottaa näkevänsä peilistä edelleen jotain ihan muuta.

Kroppa kaipaa lepoa ja huoltoa. Ensimmäinen rankempi ohjaus kisan jälkeen oli tuskainen. Kärsin kummallisesta kokovartalokrampista jokseenkin koko tunnin ajan. Tunnin jälkeen kohosi kylmä hiki ja sitä piti maata jalat ylhäällä vartin verran ennen kuin pystyi jatkamaan töitä. Enpä ole sellaista olotilaa aiemmin kokenut. Seuraava tunti oli sitten jo huomattavasti helpompi. Pieniä kolotuksia silti tuntuu siellä täällä, joten venyttelyä on tällä viikolla harrastettu ahkerasti. Ensi viikko on vielä kiireinen ja siellä taitaa urheileminen koostua vain ohjauksista, mutta sitten sitä voisi pikku hiljaa alkaa palailemaan salille.

Hassulta tuntuu, kun ei ole vielä mitään uutta tähtäintä asetettu. Olen tosi huono treenaamaan "muuten vaan", tarvitsen selkeän tavoitteen ja määränpään. Olkoonkin se vaikka kaukanakin, kunhan se vain on tiedossa. No, nyt ei pidä hätäillä vaan palautua rauhassa. Katsellaan sitten.