Aika rientää ja raskautta alkaa olla jo 26 viikkoa täynnä.
Ihan ei onnistunut alkuperäinen ajatukseni viikkoseurannasta blogissa tai edes
pöytälaatikossa… Viikot hurahtavat ohi sen kummemmin ajattelematta ja suunnittelematta.
Äitiyspakkausta lukuun ottamatta mitään hankintoja ei ole vielä tehty, mutta ehkä
hyvin suunniteltu on jo puoliksi valmis?
Toistaiseksi siis tämä raskaus on ollut kaikin puolin
ensimmäistä helpompi. Tinkaa odottaessa jäin näillä viikoilla pois tuntien
ohjaamisesta, nyt olen vielä hyvinkin mukana. Tai no, hyvin ja hyvin.
Kevennetysti ja hieman tavallista jäykemmällä lantiolla, mutta kuitenkin.
Ensimmäiset pienet oireilut supistusten ja liitoskipujen suhteen ovat kuitenkin
ilmestyneet, joten tilannetta seuraillen edetään. Pahoinvointiakin on edelleen
toisinaan. Sehän ei ollut tällä kertaa yhtä kovaa kuin ensimmäisessä
raskaudessa, mutta kummallisesti sitä on riittänyt tänne viimeiselle
kolmannekselle asti.
Se, mikä vähän vaivaa, on pieni haikeus. Mitään päätöstä
lopullisesta lapsiluvusta ei ole tehty, mutta voihan se olla, että luku jää
kahteen. Se taas tarkoittaisi sitä, että teen kaikkia näitä asioita vasta
toista, mutta samalla jo viimeistä kertaa. Onhan se nyt jollain tavalla
haikeaa. Nämä ovat kuitenkin olleet niitä kaikkein sykähdyttävimpiä asioita.
Erityisesti mieleen ovat jääneet:
- Positiivinen raskaustesti. Sen näkeminen on jokaisella (kolmella) kerralla tuntunut niin mielettömältä.
- Ensimmäinen ultraääni. Kävin sekä Tinkasta että nyt toisella kerralla varhaisultrassa yksityisellä. Lääkärin sanat siitä, että kaikki on niin kuin kuuluukin, ovat ikään kuin käynnistäneet raskauden, vaikka tuolloin ollaankin oltu vasta alkuvaiheessa. Tuon ultran jälkeen myös kerroimme asiasta jo perheellemme, mikä sekin teki asiasta jotenkin todellisemman.
- Sukupuolen kuuleminen. Sukupuolella sinänsä ei ole väliä, mutta sen tietäminen on tehnyt vauvasta jotenkin oman persoonansa. Meillä on myös kummallakin kerralla ollut nimi valmiina, joten tuolloin olemme tavallaan kuulleet, että kuka siellä vatsassa asuu. Se on ollut itselle liikuttava hetki.
- Äitiyspakkaus. Mikä siinä on, että pahvilaatikollinen vaatteita, joita löytyy lähes jokaiselta saman vuoden vauvalta, saa niin innostumaan?
- Vatsa. Se on samalla niin ihana ja niin ärsyttävä. On ärsyttävää, kun vaatteiden löytäminen on niin hankalaa ja on ärsyttävää olla kömpelö. On ärsyttävää, että on talvi ja takki menee enää ihan vaivoin ja puristaen kiinni. On ärsyttävää, että kasvaminen ei rajoitu vatsaan vaan leviää myös takapuolen ja alaleuan alueelle. Ja samalla on niin hellyyttävää omistaa iso vatsa, jossa asuu pienen pieni ihminen. Eikä tarvitse ikinä vetää vatsaa sisään vaan voi esitellä sitä ylpeydellä.
- Vauvavuosi. Se kun voi vain istua vauvan kanssa sylikkäin tuntitolkulla ilman, että tekee muuta kuin ihailee aikaansaannostaan. Se tosin ei ehkä enää onnistu, kun taapero juttelee vieressä, mutta luulen silti, että tulen jälleen toivomaan ajan hetkittäistä pysähtymistä.
- Lupa höllätä. Raskausajat ovat olleet ensimmäisiä hetkiä elämässäni, kun en ole vaatinut itseltäni liikoja. Tai ehkä erityisesti tässä toisessa raskaudessa olen ymmärtänyt tämän. Olen nukkunut kun on väsyttänyt. Olen jättänyt treenaamatta, kun on siltä tuntunut. Olen sanonut ei, jos aikataulut ovat kiristyneet. Olen keskittynyt siihen, että voin mahdollisimman hyvin ja nostanut sen omassa arvoasteikossani varsin korkealle. Täysin ennenkuulumatonta.
Samalla kun olen yrittänyt nauttia tästä hetkestä, olen jo kaivannut tulevaa ja erityisesti tiukkoja treenejä. Fitness on kuitenkin edelleen vahvasti elämässäni mukana valmentamisen ja valmentajakoulutuksen vuoksi, joten myös muut kuin vauva-asiat pyörivät päässä. Mutta tätähän tämä nyt on; fitnesstä ja vauvoja. Hyvä yhdistelmä. Yritän kuitenkin olla haikailematta jotain muuta kuin tämän hetkistä aikaa. Yritän ottaa tästä kaiken irti. Nauttia tästä vatsasta, vaikka mitä muita oireita ilmenisi. Koskaan kun ei tiedä milloin on se viimeinen kerta.
Kommentit