Siirry pääsisältöön

Haikeat hetket


Aika rientää ja raskautta alkaa olla jo 26 viikkoa täynnä. Ihan ei onnistunut alkuperäinen ajatukseni viikkoseurannasta blogissa tai edes pöytälaatikossa… Viikot hurahtavat ohi sen kummemmin ajattelematta ja suunnittelematta. Äitiyspakkausta lukuun ottamatta mitään hankintoja ei ole vielä tehty, mutta ehkä hyvin suunniteltu on jo puoliksi valmis?

Toistaiseksi siis tämä raskaus on ollut kaikin puolin ensimmäistä helpompi. Tinkaa odottaessa jäin näillä viikoilla pois tuntien ohjaamisesta, nyt olen vielä hyvinkin mukana. Tai no, hyvin ja hyvin. Kevennetysti ja hieman tavallista jäykemmällä lantiolla, mutta kuitenkin. Ensimmäiset pienet oireilut supistusten ja liitoskipujen suhteen ovat kuitenkin ilmestyneet, joten tilannetta seuraillen edetään. Pahoinvointiakin on edelleen toisinaan. Sehän ei ollut tällä kertaa yhtä kovaa kuin ensimmäisessä raskaudessa, mutta kummallisesti sitä on riittänyt tänne viimeiselle kolmannekselle asti.

Se, mikä vähän vaivaa, on pieni haikeus. Mitään päätöstä lopullisesta lapsiluvusta ei ole tehty, mutta voihan se olla, että luku jää kahteen. Se taas tarkoittaisi sitä, että teen kaikkia näitä asioita vasta toista, mutta samalla jo viimeistä kertaa. Onhan se nyt jollain tavalla haikeaa. Nämä ovat kuitenkin olleet niitä kaikkein sykähdyttävimpiä asioita. Erityisesti mieleen ovat jääneet:

  • Positiivinen raskaustesti. Sen näkeminen on jokaisella (kolmella) kerralla tuntunut niin mielettömältä.
  • Ensimmäinen ultraääni. Kävin sekä Tinkasta että nyt toisella kerralla varhaisultrassa yksityisellä. Lääkärin sanat siitä, että kaikki on niin kuin kuuluukin, ovat ikään kuin käynnistäneet raskauden, vaikka tuolloin ollaankin oltu vasta alkuvaiheessa. Tuon ultran jälkeen myös kerroimme asiasta jo perheellemme, mikä sekin teki asiasta jotenkin todellisemman.
  • Sukupuolen kuuleminen. Sukupuolella sinänsä ei ole väliä, mutta sen tietäminen on tehnyt vauvasta jotenkin oman persoonansa. Meillä on myös kummallakin kerralla ollut nimi valmiina, joten tuolloin olemme tavallaan kuulleet, että kuka siellä vatsassa asuu. Se on ollut itselle liikuttava hetki.
  • Äitiyspakkaus. Mikä siinä on, että pahvilaatikollinen vaatteita, joita löytyy lähes jokaiselta saman vuoden vauvalta, saa niin innostumaan?
  • Vatsa. Se on samalla niin ihana ja niin ärsyttävä. On ärsyttävää, kun vaatteiden löytäminen on niin hankalaa ja on ärsyttävää olla kömpelö. On ärsyttävää, että on talvi ja takki menee enää ihan vaivoin ja puristaen kiinni. On ärsyttävää, että kasvaminen ei rajoitu vatsaan vaan leviää myös takapuolen ja alaleuan alueelle. Ja samalla on niin hellyyttävää omistaa iso vatsa, jossa asuu pienen pieni ihminen. Eikä tarvitse ikinä vetää vatsaa sisään vaan voi esitellä sitä ylpeydellä.
  • Vauvavuosi. Se kun voi vain istua vauvan kanssa sylikkäin tuntitolkulla ilman, että tekee muuta kuin ihailee aikaansaannostaan. Se tosin ei ehkä enää onnistu, kun taapero juttelee vieressä, mutta luulen silti, että tulen jälleen toivomaan ajan hetkittäistä pysähtymistä.
  • Lupa höllätä. Raskausajat ovat olleet ensimmäisiä hetkiä elämässäni, kun en ole vaatinut itseltäni liikoja. Tai ehkä erityisesti tässä toisessa raskaudessa olen ymmärtänyt tämän. Olen nukkunut kun on väsyttänyt. Olen jättänyt treenaamatta, kun on siltä tuntunut. Olen sanonut ei, jos aikataulut ovat kiristyneet. Olen keskittynyt siihen, että voin mahdollisimman hyvin ja nostanut sen omassa arvoasteikossani varsin korkealle. Täysin ennenkuulumatonta.

Samalla kun olen yrittänyt nauttia tästä hetkestä, olen jo kaivannut tulevaa ja erityisesti tiukkoja treenejä. Fitness on kuitenkin edelleen vahvasti elämässäni mukana valmentamisen ja valmentajakoulutuksen vuoksi, joten myös muut kuin vauva-asiat pyörivät päässä. Mutta tätähän tämä nyt on; fitnesstä ja vauvoja. Hyvä yhdistelmä. Yritän kuitenkin olla haikailematta jotain muuta kuin tämän hetkistä aikaa. Yritän ottaa tästä kaiken irti. Nauttia tästä vatsasta, vaikka mitä muita oireita ilmenisi. Koskaan kun ei tiedä milloin on se viimeinen kerta.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vauvaperhe matkalla - Teneriffa ja Sunwing Fanabe Beach

  Näin ensimmäisen lapsen kanssa tehdyn ulkomaan matkan jälkeen täytyy todeta, että kyllä tuollainen pieni ihminen muuttaa elämää aika lailla! Ensin jo Fitness Classicissa totesin, että enää ei taida ikinä tulla aikaa, kun pystyisin 110 % keskittymään johonkin asiaan. Osa minusta on aina Tinkan kanssa. Aina. Matkalla taas huomasimme hyvin konkreettisesti sen, miten kaikki tehdään lapsen ehdoilla. Siis ihan kaikki. Ei kuulkaa paljon löhöilty auringossa tällä lomalla. Saati että olisi nautittu drinkkejä rauhassa terassilla. Tai edes vietetty niitä omia hetkiä kuntosalilla. Pääsin treenaamaan tasan kerran, että sillä lailla!  Todistusaineistoa treenistä! Hotellin sali oli todella hyvin varusteltu eikä ruuhkaa ollut. Menomatka Teneriffalle sujui hyvin. Tinka leikki sylissäni ja seurusteli kanssamatkustajien kanssa. Unta haettiin jonkin aikaa, mutta sitten hän nukahti syliini ja otti melkein parin tunnin unet. Kaiken kaikkiaan matka sujui ongelmitta. Kuljetin Tinkaa lent...

Fitness-kuplasta, päivää.

P rovosoidun helposti, joten ei liene yllättävää, että A-studion maanantainen juttu fitneksestä sai minut melko lailla tuohtuneeksi. Parin päivän jäähdyttelyn jälkeen ymmärrän jo, miksi juttu on tehty ja että on hyvä asia, että se on tehty. Ymmärrän, että näitä tapauksia löytyy (liian) paljon ja että negatiivistakin asioista on hyvä puhua etukäteen. Se mitä EN tajua on tämä; miksi aina kun fitness on lehdessä/tv:ssä/saa huomiota netissä, on kyse jostain seuraavista: 1) Sohvaperunasta fitnessprinsessaksi –tarina. Jep, on hienoa, että aiemmin lähinnä biletystä tai pikaruokaa harrastanut ihminen muuttuu liikunnalliseksi ja alkaa huolehtia itsestään ja terveydestään. On hienoa, että suunta muuttuu ja on hienoa, että hän esimerkillään kannustaa myös muita tähän. On myös hienoa, että on olemassa laji, johon voi siirtyä vasta aikuisiälläkin. Mutta. Missä vaiheessa näistä ihmisistä tuli tämän lajin must-juttu? Missä vaiheessa ennen-jälkeen-kuvista tuli pakollinen osa kilpailijaa? M...

Herkkulakko (ja syntyjen syvien lakko)

Satuin yhtenä päivänä toteamaan ääneen, että minun pitäisi vähentää tätä liialliseksi yltynyttä sokerin syömistäni. Puolisohan siitä sitten innostui kehittelemään kolmen viikon herkkulakkoa meille. En tiedä miten sokerin vähentämisestä päästiin karkki-, keksi-, sipsi- ja pikaruokalakkoon, mutta jotenkin siinä vain niin kävi. Marianne Mocha, nam! En ole lakkojen ystävä vaan enemmänkin sallivuuden ja kohtuuden. Viime aikoina vain olen kadottanut kohtuuden ja sokerista on tullut merkittävä osa päivääni. Syön päivittäin kahvin kanssa vohveleita ja useamman kerran viikossa karkkia. Rakastan myös kahvia ja pullaa. En tunne käsitteitä liian makea tai liikaa karkkia. Puoliso nauraa, kun kerron että jälkiruoille on olemassa ihan oma vatsa, johon mahtuu aina, vaikka muuten olisi jo täynnä. Ja kyllä, tiedän tasan tarkkaan, ettei sokerissa ole mitään hyvää. Paitsi että joskus se tekee mielelle ihan hyvää. Viime aikoina olen huolestunut erityisesti hammasterveydestäni ja todennut, että asia...