Arjen yläpuolella

Olen alkanut kirjoittamaan jo monta kertaa. Olen kirjoittanut ravitsemuksesta, palautumisesta, tarpeellisista tavaroista ja minulta kysytyistä kysymyksistä. En vain saa millään kirjoitettua loppuun saakka. Tuntuu, että kaikki tuollainen on jonninjoutavaa diibadaabaa, jota on jo monta mielenkiintoisempaa blogia täynnä. Mietin myös, että jokainen blogille uhrattu hetki on pois esimerkiksi työasioiden hoitamisesta ja sähköposteihin vastaamisesta. Vastaamiset odottavat, sillä nykyään unohdan kaiken, jollen tee sitä heti. Olen menettänyt muistini aivan täysin.

Olen yrittänyt olla äitiyslomalla ilman mitään työhommia. No, joulukuussa aloitin kuitenkin jumppien ohjaukset. Olen myös tehnyt muutamat etävalmennukset tässä. Jatkossa töitä on tulossa vielä lisää. Se on toisaalta onnekasta, toisaalta ärsyttävää. Aika usein toivon, että voisin vain hautautua tänne kotiin ja leikkiä Tinkan kanssa päivästä toiseen. Niin, että koko päivänä ei tarvitsisi kertaakaan avata sähköpostia eikä kukaan muistaisi, että olen joskus ollut jossain töissäkin. Olisimme vain täällä, lenkkeilisimme ja leipoisimme pullaa. Siinä kaikki. Mutta palatessani takaisin maan pinnalle olen toki kovin onnellinen kaikista saamistani työtarjouksista. Työ kun ei ole yrittäjälle itsestään selvää.

Tinkan syntymästä on jo puoli vuotta. Hän on äidin tyttö, joka ei muiden hoidossa kovin pitkään viihdy. Hän on oppinut laittamaan kätensä ympärilleni, kun otan hänet syliin. Kun menemme nukkumaan, hän painaa varpaansa kiinni vatsaani ja silittelee minua käsillään. Pakahdun joka kerta, kun hän nukahtaa viereeni ja nukkuu siinä pienenä ja täydellisenä. Elän kuplassa, josta en haluaisi pois.

En halua kirjoittaa syöttötuoleista tai itkuhälyttimistä. En vatsamakkaroista tai päivän lounaasta. Haluan pysyä arjen yläpuolella ikuisesti ja miettiä miten onnellinen olen, kun arkea ei ole. Miten vatsamakkara ei määrittele mitään elämässäni. Miten se, että saan asettaa itseni taka-alalle onkin onneni salaisuus. Miten minä, jonka ei ikinä pitänyt pysähtyä, haaveileekin jatkuvasta kotiäitiydestä.

Olen odottanut tämän kuplan puhkeamista. Minulle kerrotaan, että vauva-aika on ihanuuden lisäksi myös rankkaa. Ja että äiti tarvitsee omaakin aikaa. En ehkä ole vielä siellä, että tarvitsisin. Melkein hävettää myöntää, mutta mikään ei tässä mielestäni ole raskasta. Ensimmäisten viikkojen valvomiset eivät tuntuneet liian raskaalta. Tinkan aivan jatkuva huomion tarve ei tunnu raskaalta. Se, että hän on kasvanut kiinni syliini, ei tunnu raskaalta. Se, että hän nukkuu päivisin huonosti, ei tunnu raskaalta. Toki myönnän, että pari kertaa on ärsyttänyt, kun hän ei ole sekuntiakaan viihtynyt sitterissä ja jo vessassa käyntini aikana on huudosta päätellen vähintään maailmanloppu tullut. Kaikki tämä helpottaa kuitenkin vähitellen. Ja tätä on kestänyt vain puoli vuotta. Se on kyllä aika pieni aika ihmisen elämässä.

Olen niin etuoikeutetussa asemassa, että koen siitä välillä syyllisyyttä. Olenko minä ansainnut tällaista onnea? Miten minun lapseni on noin täydellinen? Miten minusta tuli tällainen äitiyteen höpsähtänyt kotihiiri? Miten minä olen saanut elämässäni kaiken mitä olen halunnut? Miksi? Ja loppuuko tämä joskus?