No niin, nyt ovat viimeisetkin äitiyspoliklinikkakäynnit ohi. Synnytys on nyt ikään kuin loppuunkäsitelty. No niin varmaan. Tässä on kyllä ollut erinäköisiä ajatuksia mielessä ja tunteet pinnassa viime aikoina useammastakin syystä.
Vuosi sitten isänpäivänä nimittäin kerroimme isillemme, että heistä tulee isoisiä (puolison isä toki oli jo vaari, mutta omalle isälleni kyseessä oli ensimmäinen lapsenlapsi). Muistan kuinka onnellinen asiasta silloin olin. Ja kuinka maailma mureni vain muutamaa viikkoa myöhemmin, kun lapsi vietiinkin pois.
Keskenmenohan oli varhainen ja monessa suhteessa varsin "helppo", koska ei tarvittu lääkkeitä tai muuta vastaavaa. Ja silti se oli kaikkea muuta kuin helppo. Olen miettinyt paljon sitä kuinka se suru on jäänyt ihon alle kytemään, vaikka lapsi meille nopeasti sen jälkeen suotiinkin. Keskenmenohan on varsin yleinen asia. Arviolta 15 % raskauksista päättyy keskenmenoon. Ja silti niistä ei puhuta. Olisin itse halunnut heti kertoa kaikille, mutta tuntui, ettei niin saa tehdä. Ettei niin henkilökohtaisista asioista saisi puhua. Ettei kaveripiiriä pitäisi sellaisilla asioilla kuormittaa. Eihän kukaan nyt halua Facebookista sellaisia asioita lukea. Ja sitten kun asiasta julkisesti kerroin, sainkin paljon ihania yhteydenottoja. Ja myös surullisia tarinoita. Niitä suruja, joista ei julkisesti puhuta.
Luin jostain kommentin, jossa ihmeteltiin miksi keskenmenon surussa pitää jäädä vellomaan, kun kyseessä on loppujen lopuksi melko luonnollinen asia. En tiedä sille vastausta. Minusta vain tuntuu kuin olisin menettänyt lapsen. Että Tinka on jo toinen lapseni, vaikkei se ensimmäinen ollut luonamme kuin ohikiitävän hetken. Voin vain kuvitella miltä tuntuu niistä ihmisistä, joiden raskaus on ollut jo pidemmällä tai niistä, joiden raskaus on edennyt loppuunsa ennen surua tai niistä, joiden syli on jäänyt ikuisesti tyhjäksi. Tai en voi kuvitella. Ei kukaan voi.
Keskenmeno ja sen hoito ovat kuitenkin aiheita, jotka sattuneesta syystä kiinnostavat minua kovasti. Hoidostahan on jonkin verran puhuttu viime aikoina myös julkisuudessa. Keskenmenon hoito kun on hyvin nopeaa eikä henkiseen puoleen juuri kiinnitetä huomiota. Itsekin muistan vain menneeni seuraavana päivänä töihin, kun ei kukaan maininnut, että sairasloma voisi olla paikallakaan. Enkä tiedä kenen puoleen olisi voinut kääntyä, mikäli asiaa olisi halunnut puhua läpi. Toivottavasti hoidossa tapahtuu jatkossa hyviä asioita eikä sitä ohiteta olankohautuksella vain koska se on niin yleistä.
Tinka oli meille ihana yllätys. Olimme varautuneet uuteen pitkään odotukseen ja omassa päässä pyörivät pelot ikuisesta surusta. Ja sitten täydellinen Tinka-pieni saapuikin pyyhkimään kyyneleemme. Ja niin vain tänä isänpäivänä puolisoni olikin isä ja oma isäni pappa. Niin paljon voi vuodessa tapahtua.
Tunteet ovat olleet pinnassa myös synnytysmuisteloiden vuoksi. Kävin nimittäin pelkopolilla käymässä vielä synnytystä läpi. Se oli hyvä käynti. Tarvitsin jonkun sanomaan minulle, ettei rankka kokemus ollut omaa kuvitelmaani. Että kyseessä oli tavanomaista rankempi synnytys eikä kyse ollut vain heikkoudestani. Että epäsäännöllisille ja tehottomille supistuksille ei voi itse mitään. Että tein itse kaiken mitä minulta vaadittiin. Että selvisin hienosti. Sillä vaikka järki sanoo yhtä, tulee päähän silti järjettömiä ääniä, jotka sanovat toista. "Miksi minä en osaa synnyttää? Miksi minä en kestä tätä kipua? Miksi minun lapsi ei halua syntyä? Mikä minussa on vikana?"
Sain keskustelusta varmistusta sille, että asiat nyt vain sattuivat menemään vaikeamman kautta ilman sen kummempaa syytä. Epiduraali ei toiminut normaalisti, supistukset eivät tehonneet kunnolla, lihasvastus vaikeutti syntymistä. Paranemisessakin oli ongelmansa, jotka eivät ole ihan yleisiä. Toki kätilö varmasti kehuu kaikkia synnyttäjiä, mutta ei se minua haittaa. Valitsen silti uskoa häntä.
Synnytyksestä on jäänyt hassuja muistoja. En muista läheskään kaikkea, lähinnä sellaisia hassuja välähdyksiä sieltä täältä. Kuten sakset kätilön kädessä ja lääkärin pään pudistelut ja merkitsevät katseet muun henkilökunnan kanssa. Sitä huomaa pieniä asioita ja päässä menee kummallisia ajatuksia.
Ensimmäisen epiduraalin jälkeen olin jonkin aikaa kivuton ja muistan ajatelleeni, että epiduraali on maailman paras keksintö. Että ei se olekaan se automaattivaihteinen auto, mikä on maailman paras keksintö, kyllä se on epiduraali. Olin juuri hiljattain uuden automaattivaihteisen automme myötä maininnut sen olevan maailman paras keksintö. Muistan miettineeni, että sanonko tämän ajatuksen ääneen, mutta ajattelin sen olevan niin tyhmä juttu, etten viitsi.
Tunnin kestäneen ponnistusvaiheen aikana mietin jossain kohtaa, että en jaksa enää. Kolmen vuorokauden supistelujen, valvomisen ja syömättömyyden jälkeen voimat olivat aika lailla vähissä. Ajattelin, että nyt sanon, että en jaksa enää. Että en selviä tästä. Sitten jäin miettimään, että kannattaako sitä sanoa ääneen. Mitä hyötyä siitä on? Ei tässä nyt varmaan ole hirveästi vaihtoehtoja. Se on vain jaksettava. Kävin mielessäni kamppailua asian ääneen sanomisesta. Puolison mukaan en sanonut mitään. Hassuja ajatuksia.
Vaikka ajatukset synnytyksestä ovat edelleen melko ahdistavia, on mielialani koko ajan ollut äärettömän hyvä. Mikään ei ole tehnyt säröä tähän ylitsevuotavaan onneen, jota olen kokenut Tinkan syntymän jälkeen. Ahdistavatkin asiat pitää läpikäydä, mutta siinä ollaan jo hyvällä matkalla. Ja kaiken suuren keskellä, se on loppujen lopuksi varsin pieni ryppy kaikessa tässä ilossa.
Vuosi sitten isänpäivänä nimittäin kerroimme isillemme, että heistä tulee isoisiä (puolison isä toki oli jo vaari, mutta omalle isälleni kyseessä oli ensimmäinen lapsenlapsi). Muistan kuinka onnellinen asiasta silloin olin. Ja kuinka maailma mureni vain muutamaa viikkoa myöhemmin, kun lapsi vietiinkin pois.
Keskenmenohan oli varhainen ja monessa suhteessa varsin "helppo", koska ei tarvittu lääkkeitä tai muuta vastaavaa. Ja silti se oli kaikkea muuta kuin helppo. Olen miettinyt paljon sitä kuinka se suru on jäänyt ihon alle kytemään, vaikka lapsi meille nopeasti sen jälkeen suotiinkin. Keskenmenohan on varsin yleinen asia. Arviolta 15 % raskauksista päättyy keskenmenoon. Ja silti niistä ei puhuta. Olisin itse halunnut heti kertoa kaikille, mutta tuntui, ettei niin saa tehdä. Ettei niin henkilökohtaisista asioista saisi puhua. Ettei kaveripiiriä pitäisi sellaisilla asioilla kuormittaa. Eihän kukaan nyt halua Facebookista sellaisia asioita lukea. Ja sitten kun asiasta julkisesti kerroin, sainkin paljon ihania yhteydenottoja. Ja myös surullisia tarinoita. Niitä suruja, joista ei julkisesti puhuta.
Luin jostain kommentin, jossa ihmeteltiin miksi keskenmenon surussa pitää jäädä vellomaan, kun kyseessä on loppujen lopuksi melko luonnollinen asia. En tiedä sille vastausta. Minusta vain tuntuu kuin olisin menettänyt lapsen. Että Tinka on jo toinen lapseni, vaikkei se ensimmäinen ollut luonamme kuin ohikiitävän hetken. Voin vain kuvitella miltä tuntuu niistä ihmisistä, joiden raskaus on ollut jo pidemmällä tai niistä, joiden raskaus on edennyt loppuunsa ennen surua tai niistä, joiden syli on jäänyt ikuisesti tyhjäksi. Tai en voi kuvitella. Ei kukaan voi.
Keskenmeno ja sen hoito ovat kuitenkin aiheita, jotka sattuneesta syystä kiinnostavat minua kovasti. Hoidostahan on jonkin verran puhuttu viime aikoina myös julkisuudessa. Keskenmenon hoito kun on hyvin nopeaa eikä henkiseen puoleen juuri kiinnitetä huomiota. Itsekin muistan vain menneeni seuraavana päivänä töihin, kun ei kukaan maininnut, että sairasloma voisi olla paikallakaan. Enkä tiedä kenen puoleen olisi voinut kääntyä, mikäli asiaa olisi halunnut puhua läpi. Toivottavasti hoidossa tapahtuu jatkossa hyviä asioita eikä sitä ohiteta olankohautuksella vain koska se on niin yleistä.
Tinka oli meille ihana yllätys. Olimme varautuneet uuteen pitkään odotukseen ja omassa päässä pyörivät pelot ikuisesta surusta. Ja sitten täydellinen Tinka-pieni saapuikin pyyhkimään kyyneleemme. Ja niin vain tänä isänpäivänä puolisoni olikin isä ja oma isäni pappa. Niin paljon voi vuodessa tapahtua.
Tunteet ovat olleet pinnassa myös synnytysmuisteloiden vuoksi. Kävin nimittäin pelkopolilla käymässä vielä synnytystä läpi. Se oli hyvä käynti. Tarvitsin jonkun sanomaan minulle, ettei rankka kokemus ollut omaa kuvitelmaani. Että kyseessä oli tavanomaista rankempi synnytys eikä kyse ollut vain heikkoudestani. Että epäsäännöllisille ja tehottomille supistuksille ei voi itse mitään. Että tein itse kaiken mitä minulta vaadittiin. Että selvisin hienosti. Sillä vaikka järki sanoo yhtä, tulee päähän silti järjettömiä ääniä, jotka sanovat toista. "Miksi minä en osaa synnyttää? Miksi minä en kestä tätä kipua? Miksi minun lapsi ei halua syntyä? Mikä minussa on vikana?"
Sain keskustelusta varmistusta sille, että asiat nyt vain sattuivat menemään vaikeamman kautta ilman sen kummempaa syytä. Epiduraali ei toiminut normaalisti, supistukset eivät tehonneet kunnolla, lihasvastus vaikeutti syntymistä. Paranemisessakin oli ongelmansa, jotka eivät ole ihan yleisiä. Toki kätilö varmasti kehuu kaikkia synnyttäjiä, mutta ei se minua haittaa. Valitsen silti uskoa häntä.
Synnytyksestä on jäänyt hassuja muistoja. En muista läheskään kaikkea, lähinnä sellaisia hassuja välähdyksiä sieltä täältä. Kuten sakset kätilön kädessä ja lääkärin pään pudistelut ja merkitsevät katseet muun henkilökunnan kanssa. Sitä huomaa pieniä asioita ja päässä menee kummallisia ajatuksia.
Ensimmäisen epiduraalin jälkeen olin jonkin aikaa kivuton ja muistan ajatelleeni, että epiduraali on maailman paras keksintö. Että ei se olekaan se automaattivaihteinen auto, mikä on maailman paras keksintö, kyllä se on epiduraali. Olin juuri hiljattain uuden automaattivaihteisen automme myötä maininnut sen olevan maailman paras keksintö. Muistan miettineeni, että sanonko tämän ajatuksen ääneen, mutta ajattelin sen olevan niin tyhmä juttu, etten viitsi.
Tunnin kestäneen ponnistusvaiheen aikana mietin jossain kohtaa, että en jaksa enää. Kolmen vuorokauden supistelujen, valvomisen ja syömättömyyden jälkeen voimat olivat aika lailla vähissä. Ajattelin, että nyt sanon, että en jaksa enää. Että en selviä tästä. Sitten jäin miettimään, että kannattaako sitä sanoa ääneen. Mitä hyötyä siitä on? Ei tässä nyt varmaan ole hirveästi vaihtoehtoja. Se on vain jaksettava. Kävin mielessäni kamppailua asian ääneen sanomisesta. Puolison mukaan en sanonut mitään. Hassuja ajatuksia.
Vaikka ajatukset synnytyksestä ovat edelleen melko ahdistavia, on mielialani koko ajan ollut äärettömän hyvä. Mikään ei ole tehnyt säröä tähän ylitsevuotavaan onneen, jota olen kokenut Tinkan syntymän jälkeen. Ahdistavatkin asiat pitää läpikäydä, mutta siinä ollaan jo hyvällä matkalla. Ja kaiken suuren keskellä, se on loppujen lopuksi varsin pieni ryppy kaikessa tässä ilossa.
Kommentit
Aivan ihana ja 'avaava' pohdinta keskenmenosta ja synnytyksestä. Hyvä että asiaa on ollut mahdollista käydä läpi ammattilaisen kanssa. Aina kaikki ei mene oppikirjan mukaan, mutta toivoo tietysti ettei se tilanne sattuisi omalle kohdalle. Olet ihanan positiivisen oloinen ihminen. :) Lämpöisiä sylittelyhetkiä äidille ja isälle Tinkan kanssa.
Kipinä