Ihana arki ja endorfiineja urheilusta

Elän äärimmäisen kummallisia aikoja. Sen lisäksi, että olen tässä jatkuvassa fyysisessä ja psyykkisessä myllerryksessä, myös arkeni on äkillisesti muuttunut. Kun sekä päivätyöni että tuntien ohjaukset loppuivat, minulla on yht`äkkiä vapaa-aikaa. Käsite, jota en ole muutamaan vuoteen tuntenut. Itse asiassa hiljattain tutkin kymmenen vuotta vanhaa kalenteria ja jo silloin ohjelmaa näytti olevan aamusta iltaan. Työni koostuu tällä hetkellä asiakastapaamisista ja valmennuksista, kirjallisista töistä sekä viikonloppujen koulutuksista. Aikataulut ovat kuitenkin sellaiset, että pystyn tekemään kaikkea rennosti. Mitään ei tarvitse tehdä sillä palavalla kiireellä tai keskellä yötä niin kuin monesti aiemmin. Voin tehdä kirjallisia töitäni aamupäivällä, käydä välillä leppoisasti treenaamassa, palata kotiin tekemään ruokaa, jatkaa töitäni, leipoa vaikkapa pullaa ja taas jatkaa töitä. Tai jos en jaksa enää työskennellä, voin jatkaa seuraavana päivänä, sillä deadlineen on vielä muutama viikko aikaa (sen tavallisen muutaman tunnin sijaan). Ehdin myös siivota, leipoa sämpylöitä, käydä läpi paperikasojani ja pohtia lastenhuoneeseen tarvittavia huonekaluja. Aivan kuin olisin siirtynyt johonkin toiseen elämään!

 

Viimeisetkin tunnit on nyt siis ohjattu eli BodyAttackin lisäksi hyvästit on heitetty BodyPumpille, Zumballe ja viimeisenä Sh`Bamille. Ensimmäistä kertaa elämässäni en kaipaa ryhmäliikuntaa yhtään. En kykene niin kovatempoiseen liikkumiseen ollenkaan tällä hetkellä. Sen sijaan salitreenit onnistuvat hyvin. Voi tehdä omaan tahtiinsa eikä vatsakaveri vaikuta olevan ollenkaan pahoillaan salilla treenaamisesta, toisin kuin vähän kaikesta muusta liikkumisesta. Toki salitreeneissäkin on paljon liikkeitä mitä ei voi tehdä, mutta onneksi vaihtoehtojakin on paljon.

Viime sunnuntaina pääsin lisäksi kokeilemaan vahva mies -lajeja. Tai itse kokeilin tukkia ja farmarikävelyä, säkin kanto jäi nyt tällä kertaa välistä, kun on oma säkki koko ajan mukana. Oli älyttömän hienoa tehdä jotakin uutta, vaikka totta kai tekniikan kanssa olikin hakemista. Mutta pitkästä aikaa sai sellaisen älyttömän fiiliksen treenaamisesta, jota ei ole tässä lähiaikoina tuntunut. Nämä endorfiinit riittänevät koko kesäkuuksi.



Möhis treenaa.

Luin tässä hiljan muutaman blogikirjoituksen siitä miten paljon on valmis tekemään fitneksen eteen. Elääkö ja hengittääkö sitä ja onko se juuri tekijä elämässä, josta saa parhaimmat fiilikset? Olen tiedostanut jo aiemminkin, etten ole kehittynyt fitnessurheilijana vuosien varrella niin paljon kuin olisin halunnut. Syitä siihen on monia, päällimmäisinä runsas muiden lajien harrastaminen ja jatkuva stressi sekä liian vähäinen lepo. Ja vaikka rakastan lajia ja salilla treenaamista, mietin usein onko se minulle oikeasti niin suuri intohimo kuin monelle muulle. Katsoessani esimerkiksi sisartani, joka on muutamassa vuodessa kehittynyt aivan valtavasti (ja on jo ajat sitten mennyt ohitseni lihasmassan määrässä), mietin mitä itse olen jättänyt tekemättä etten ole kehittynyt niin.

Yksi syy on ehkä se, että saan valtavaa tyydytystä niin monesta eri lajista. Välillä kicksit tulevat salilla, välillä ryhmäliikunnassa, välillä puolimaratonilla, välillä pikajuoksutreeneissä, välillä siitä että pääsee vain kokeilemaan uusia lajeja. Voisin nähdä itseni harrastamassa useita eri lajeja. Toki olen omimmillani salilla ja olen luonnostani melko vahva, että ehkä minusta ei kestävyysurheilijaksi olisi, vaikka siitä maratonista haaveilenkin. Mutta yhtä hyvin voisin harrastaa vaikka voimailua kuin fitnesstäkin. Sillä harrastushan tämä on. Toki huipulle haluavan urheilijan pitää tehdä kaikki tavoitteidensa eteen, mutta minulle tämä on harrastus. Harrastus, johon olen valmis käyttämään älyttömän paljon aikaa ja jossa haluan olla mukana muutenkin kuin urheilijana.

Mutta tällä hetkellähän sitä on elämässä muutakin mietittävää kuin urheileminen. Ja ilmeisesti sunnuntainen salilla huhkiminen olikin aika urakka, sillä tänään olen sitten kärsinyt ensimmäisistä kovista liitoskivuista. Tälle päivälle suunniteltu lenkki jäi siis tekemättä. Muutenkin lenkkeily onnistuu vain toisina päivinä ja toisina päivinä se saa pelkkää supistelua aikaan. Näin se kova kunto siis rapisee. Ennen juostiin lenkkiä kepeästi, nyt ei aina pystytä edes kävelemään rauhallisesti. No, kaikki on väliaikaista.

Ja muutenhan kaikki on aika jees! Sokerit ovat pysyneet hyvissä lukemissa, ei edelleenkään ainuttakaan korkeaa arvoa. Ja olen jo sopeutunut raskausdiabetesdiagnoosiinkin, vaikka kotiarvot kunnossa ovatkin. Raskaus muuttaa hormonien toimintaa ja hormonihan se insuliinikin on. Jotenkin raskausdiabetes vain yhdistetään niin vahvasti ylipainoon ja huonoon ruokavalioon, että itsesyyttely sai aiemmin vallan ja tunne voitti taas järjen. No, muutaman hyvässä hengessä käydyn ajatustenvaihdon jälkeen olen ymmärtänyt, ettei raskausdiabeteksessa todellakaan ole aina siitä kyse. Sitä paitsi en hirveän paljon paremmin olisi pystynyt itsestäni huolehtimaan. Olin ennen raskautta normaalipainoinen, liikun runsaasti ja huolehdin ruokavalion monipuolisuudesta ja säännöllisyydestä. Pilkkua en ala ruokavalion kanssa viilaamaan, mikäli ei ole pakko. Rentous kuuluu elämään aina. Toki pitää jatkossa tiedostaa, että riskini tyypin 2 diabetekselle on nyt suurentunut eli elintavoista huolehtimisen tulee jatkossakin olla minulle tärkeää. Mutta miksei olisi? Varsinkin kun jatkossa minulla on myös vastuu pienestä kaverista, jolle olla esimerkkinä.