Arska aurinkolaseineen ja taustalla Gunnareiden You could be mine. Terminator 2 on vaan edelleen maailman paras elokuva. Johtuu ehkä siitä, että siinä on sekä maailman paras kehonrakentaja että bändi ;)
Tällä viikolla on vedetty jalkatreenissä Smith-kyykkyä reilulla 80 kilolla ja vinoa rintapenkkiäkin pidempää sarjaa 45 kilolla. Seuraavaksi pitäisi päästä treenipainoissa hieman eteenpäin, nyt kun on jonkin aikaa junnattu samoissa lukemissa.
Omien treenien lisäksi olen liikuttanut ihmisiä niin salilla kuin Yyterin dyyneillä. Oli kohtalaisen mukava treeni siellä Yyterin sannoilla auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Aika usein sitä linnottautuu vaan sisätiloihin treenaamaan, mutta mukavaa joskus näinkin!
Viikonlopun Expoa piti nyt sitten tietysti hieman toisella silmällä vilkuilla, vaikka koville se ottikin. Muut porilaiset hoitivat homman vähän paremmin himaan ja toivat mitaleja tullessaan, loistavaa toimintaa! Pitkän sarjan voittaja Anne Nyman oli loistokunnossa ja selkeästi sarjan ykkönen. Muuten en osaa sanoa juuta enkä jaata sijoituksista. Fitness-sarjassa Eve ja Piia kävivät jälleen tiukkaa taistoa, joka päättyi pisteen erolla Piialle. Itse pidin enemmän Even vaparista, koska pidän selkeydestä ja puhtaista linjoista, mutta ehkä sitten fysiikkapuolella Piia otti hienoisen voiton. Enpä olisi halunnut olla tuomaroimassa. Vaikka oma kiinnostus fitness-sarjaan onkin edelleen olemassa, niin kovin suurta paloa ei itsellä enää sinne puolelle ole. Eiköhän ole tullut selväksi, että on tässä muutenkin tätä tekemistä, että pystyy olemaan varteenotettava kilpailija...
Jokseenkin aina välillä tuntuu, että otan tämän urheiluhomman liian vakavasti, mutta toisaalta, kai se pitää vähän ottaakin? Ei kai silloin pysty ihan koko panostaan antamaan, jos on liian rennolla otteella mukana? En vaan aina muista, että tämä on amatööriurheilua, jota teen omaksi ilokseni ja jossa minulla ei oikeastaan ole mitään sen kummempia meriittejä. Olen vain tykännyt viettää muutaman vuoden aikaa lajin parissa. Olen ikuinen wanna be -urheilija mutta varsin tyytyväinen olotilaani. Voipi olla, että minusta ei tule isona Kati Alanderia, mutta ehkei se maailma siihen kaadu. Tai niin ainakin yritän uskotella itselleni.
Oikeasti olen edelleen kohtalaisen pettynyt ja vittuuntunut (pahoittelut sanavalinnasta, mutta muut sanat ei nyt kelpaa) ainaiseen epäonnistumiseen. Vai onko se niin, että sitä muistaa aina vain ne epäonnistumiset? Kääntää kaiken, ei parhain päin, vaan huonoimmalle mahdolliselle tolalle. Selittää asiat huonoiten päin. Voisinhan ajatella, että olen kilpaillut hienosti SM-tasolla useita vuosia; ensin aerobicissa, sitten fitneksessä. Voisin ajatella, että se jo on saavutus sinänsä ja kunnioitettavaa sitkeyttä. Mutta ei, vaan sen sijaan aivoni ajattelevat että olen vuosikausia himoinnut urheilumenestystä ja saavuttanut mitä? Jämäsijoja ja epäonnistuneita suorituksia. Jep. Näin toimivat ihmisaivot. Vai ovatko ne vain minun aivot? Vai onko tämä tätä satakuntalaista pessimismiä? En tiedä, mutta en kyllä olekaan sellainen "hip hei, elämä on ihanaa ja minun bikineissä on blingiä"-tyyppi vaan ennemminkin "nostetaan sitä rautaa perkele"-meiningillä liikenteessä.
Kaikesta huolimatta rakastan tätä lajia sydämeni pohjasta. Se on vaativa ja anteeksiantamaton, mutta antaa myös uskomattomia fiiliksiä. Sen eteen saa tehdä tuntikausia töitä salilla. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, mutta jokaisesta treenistä voi nauttia ihan yhtä paljon. Hullun hommaahan se touhu on, mutta urheiluhulluus on hyvää hulluutta. Joten ei muuta kuin viimeiset sekunnit Terminatorista ja sitten unta, jotta on valmiina aamutreeniin. Selkään leveyttä kiitos.
Koska Terminator sai kuuntelemaan myös muuta Gunnareiden tuotantoa, tässä teille illan viimeiseksi hitaaksi ainoa uuden GN´R:n (eli Axlin) biisi, joka pääsee lähellekään vanhoja. Öitä.
Tällä viikolla on vedetty jalkatreenissä Smith-kyykkyä reilulla 80 kilolla ja vinoa rintapenkkiäkin pidempää sarjaa 45 kilolla. Seuraavaksi pitäisi päästä treenipainoissa hieman eteenpäin, nyt kun on jonkin aikaa junnattu samoissa lukemissa.
Omien treenien lisäksi olen liikuttanut ihmisiä niin salilla kuin Yyterin dyyneillä. Oli kohtalaisen mukava treeni siellä Yyterin sannoilla auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Aika usein sitä linnottautuu vaan sisätiloihin treenaamaan, mutta mukavaa joskus näinkin!
Viikonlopun Expoa piti nyt sitten tietysti hieman toisella silmällä vilkuilla, vaikka koville se ottikin. Muut porilaiset hoitivat homman vähän paremmin himaan ja toivat mitaleja tullessaan, loistavaa toimintaa! Pitkän sarjan voittaja Anne Nyman oli loistokunnossa ja selkeästi sarjan ykkönen. Muuten en osaa sanoa juuta enkä jaata sijoituksista. Fitness-sarjassa Eve ja Piia kävivät jälleen tiukkaa taistoa, joka päättyi pisteen erolla Piialle. Itse pidin enemmän Even vaparista, koska pidän selkeydestä ja puhtaista linjoista, mutta ehkä sitten fysiikkapuolella Piia otti hienoisen voiton. Enpä olisi halunnut olla tuomaroimassa. Vaikka oma kiinnostus fitness-sarjaan onkin edelleen olemassa, niin kovin suurta paloa ei itsellä enää sinne puolelle ole. Eiköhän ole tullut selväksi, että on tässä muutenkin tätä tekemistä, että pystyy olemaan varteenotettava kilpailija...
Jokseenkin aina välillä tuntuu, että otan tämän urheiluhomman liian vakavasti, mutta toisaalta, kai se pitää vähän ottaakin? Ei kai silloin pysty ihan koko panostaan antamaan, jos on liian rennolla otteella mukana? En vaan aina muista, että tämä on amatööriurheilua, jota teen omaksi ilokseni ja jossa minulla ei oikeastaan ole mitään sen kummempia meriittejä. Olen vain tykännyt viettää muutaman vuoden aikaa lajin parissa. Olen ikuinen wanna be -urheilija mutta varsin tyytyväinen olotilaani. Voipi olla, että minusta ei tule isona Kati Alanderia, mutta ehkei se maailma siihen kaadu. Tai niin ainakin yritän uskotella itselleni.
Oikeasti olen edelleen kohtalaisen pettynyt ja vittuuntunut (pahoittelut sanavalinnasta, mutta muut sanat ei nyt kelpaa) ainaiseen epäonnistumiseen. Vai onko se niin, että sitä muistaa aina vain ne epäonnistumiset? Kääntää kaiken, ei parhain päin, vaan huonoimmalle mahdolliselle tolalle. Selittää asiat huonoiten päin. Voisinhan ajatella, että olen kilpaillut hienosti SM-tasolla useita vuosia; ensin aerobicissa, sitten fitneksessä. Voisin ajatella, että se jo on saavutus sinänsä ja kunnioitettavaa sitkeyttä. Mutta ei, vaan sen sijaan aivoni ajattelevat että olen vuosikausia himoinnut urheilumenestystä ja saavuttanut mitä? Jämäsijoja ja epäonnistuneita suorituksia. Jep. Näin toimivat ihmisaivot. Vai ovatko ne vain minun aivot? Vai onko tämä tätä satakuntalaista pessimismiä? En tiedä, mutta en kyllä olekaan sellainen "hip hei, elämä on ihanaa ja minun bikineissä on blingiä"-tyyppi vaan ennemminkin "nostetaan sitä rautaa perkele"-meiningillä liikenteessä.
Kaikesta huolimatta rakastan tätä lajia sydämeni pohjasta. Se on vaativa ja anteeksiantamaton, mutta antaa myös uskomattomia fiiliksiä. Sen eteen saa tehdä tuntikausia töitä salilla. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, mutta jokaisesta treenistä voi nauttia ihan yhtä paljon. Hullun hommaahan se touhu on, mutta urheiluhulluus on hyvää hulluutta. Joten ei muuta kuin viimeiset sekunnit Terminatorista ja sitten unta, jotta on valmiina aamutreeniin. Selkään leveyttä kiitos.
Koska Terminator sai kuuntelemaan myös muuta Gunnareiden tuotantoa, tässä teille illan viimeiseksi hitaaksi ainoa uuden GN´R:n (eli Axlin) biisi, joka pääsee lähellekään vanhoja. Öitä.
Kommentit