Kuten esimerkiksi se, että
a) Sain tänään ajokortin. Tai siis sellaisen paperilappusen, joka jossain kohtaa vaihdetaan väliaikaiseksi ajokortiksi. Inssi sujui sellaisilla sykkeillä, että sykemittari olisi ollut mielenkiintoinen. Kyllä voi aikuista ihmistä jännittää. Olisikohan sitä 18-vuotiaana ottanut rennommin vai jännittänyt entistä enemmän? Tiedä häntä, mutta nyt mietin sitä, että kuinka laiska minusta tämän johdosta tulee?
Tähän asti olen pyöräillyt joka paikkaan. Talven liukkailla pyörä on jäänyt kotiin ja liikkuminen on sujunut jalan. Säästä riippumatta aina pyörällä tai kävellen (niin no, toki olen aika innokkaasti pummannut kyytejä kortillisilta ihmisiltä..). Kuopiossa ollessa laskin, että joka päivä pyörällä tuli kuljettua sellaiset 6-15 km. Ei kovin iso luku mutta kun sen toistaa joka hemmetin päivä, niin tuleehan siinä hyötyliikuntaa. Mutta entäs sitten kun on mahdollisuus autoon? Ajanko tulevaisuudessa lähikauppaankin autolla? Kun niitä ostoksia on niin hankala kantaakin...
b) Kuuntelin maanantaina asiantuntijoiden puheenvuoroja rasvasta. Ja totesin, ettei mikään ole muuttunut. Kova rasva on edelleen kovaa ja pehmeä pehmeää ja kovaa karsitaan ja pehmeää lisätään. Eipä sen kummempaa. Samalla pitää kuitenkin muistaa realistisuus ja se, että ruokavalion tavoitteet on priorisoitava. Kaikkea ei voi muuttaa kerralla.
Mielenkiintoista oli pohdinta ylipainon ja lihavuuden yleistymisestä. Sellainen fakta, että suurin osa tyypin 2 diabeteksesta olisi ehkäistävissä painon pudottamisella. Toki osa normaalipainoisistakin diabeteksen saa, mutta huikea vaikutushan väestön laihtumisella olisi. Ja silti painon pudottaminen ja säilyttäminen on niin hankalaa. Onkohan niin, ettei diabetesta ajatella riittävän vakavana asiana? Sen hoito onnistuu monesti tabletein, ei kovin vakavaa, niinkö? Vai onko niin, että riippumatta uhkasta tai motivaatiosta, on laihduttaminen vain yksinkertaisesti niin kovin vaikeaa? Ja miksi se on vaikeaa? Tarvitsisiko painonhallitsija ravitsemusterapeuttia, psykologia vai personal traineria? Vai kaikkia yhdessä?
c) Tein eilen huippuhyvän jalkatreenin. Siihen kuului Smith-kyykkyä ehkä 80 kg:lla (en ole varma paljonko tuollainen kevyt smith-tanko painaa), jalkaprässiä, suorin jaloin maastavetoa, takareisiä ja potkuja. Mahtava fiilis ja tänään koskee todella, huomisen kipuja vaan odotellessa...
d) Kävin tiistaina BodyCombatissa noin viiden vuoden tauon jälkeen. Taukoa ollut siis siksi, etten kokenut lajia omakseni. Olen pitänyt tylsänä tuntia, jossa vain isketään ja potkitaan, näin kärjistetysti. Yllätyksekseni viihdyin varsin hyvin tunnilla! Tosin välillä nauratti, kun näytin peilistä kyllä ihan raskaan sarjan nyrkkeilijältä mutta tekeminen oli hieman voimistelijamaista...vai kuuluko nilkan ojennus joka kohtaan? Tunnin edetessä liikekieli alkoi löytyä hieman paremmin eli ehkä minustakin vielä taistelija saadaan! Tässä se nähdään, että kertaalleen hylättyjä juttuja kannattaa kokeilla uudelleen. Ekalla kerralla ei ehkä sytytä, mutta joku toinen kerta tunti voi iskeä ihan eri tavalla. Eikä tarvitse välttämättä odottaa viittä vuotta siinä välillä...
a) Sain tänään ajokortin. Tai siis sellaisen paperilappusen, joka jossain kohtaa vaihdetaan väliaikaiseksi ajokortiksi. Inssi sujui sellaisilla sykkeillä, että sykemittari olisi ollut mielenkiintoinen. Kyllä voi aikuista ihmistä jännittää. Olisikohan sitä 18-vuotiaana ottanut rennommin vai jännittänyt entistä enemmän? Tiedä häntä, mutta nyt mietin sitä, että kuinka laiska minusta tämän johdosta tulee?
Tähän asti olen pyöräillyt joka paikkaan. Talven liukkailla pyörä on jäänyt kotiin ja liikkuminen on sujunut jalan. Säästä riippumatta aina pyörällä tai kävellen (niin no, toki olen aika innokkaasti pummannut kyytejä kortillisilta ihmisiltä..). Kuopiossa ollessa laskin, että joka päivä pyörällä tuli kuljettua sellaiset 6-15 km. Ei kovin iso luku mutta kun sen toistaa joka hemmetin päivä, niin tuleehan siinä hyötyliikuntaa. Mutta entäs sitten kun on mahdollisuus autoon? Ajanko tulevaisuudessa lähikauppaankin autolla? Kun niitä ostoksia on niin hankala kantaakin...
b) Kuuntelin maanantaina asiantuntijoiden puheenvuoroja rasvasta. Ja totesin, ettei mikään ole muuttunut. Kova rasva on edelleen kovaa ja pehmeä pehmeää ja kovaa karsitaan ja pehmeää lisätään. Eipä sen kummempaa. Samalla pitää kuitenkin muistaa realistisuus ja se, että ruokavalion tavoitteet on priorisoitava. Kaikkea ei voi muuttaa kerralla.
Mielenkiintoista oli pohdinta ylipainon ja lihavuuden yleistymisestä. Sellainen fakta, että suurin osa tyypin 2 diabeteksesta olisi ehkäistävissä painon pudottamisella. Toki osa normaalipainoisistakin diabeteksen saa, mutta huikea vaikutushan väestön laihtumisella olisi. Ja silti painon pudottaminen ja säilyttäminen on niin hankalaa. Onkohan niin, ettei diabetesta ajatella riittävän vakavana asiana? Sen hoito onnistuu monesti tabletein, ei kovin vakavaa, niinkö? Vai onko niin, että riippumatta uhkasta tai motivaatiosta, on laihduttaminen vain yksinkertaisesti niin kovin vaikeaa? Ja miksi se on vaikeaa? Tarvitsisiko painonhallitsija ravitsemusterapeuttia, psykologia vai personal traineria? Vai kaikkia yhdessä?
c) Tein eilen huippuhyvän jalkatreenin. Siihen kuului Smith-kyykkyä ehkä 80 kg:lla (en ole varma paljonko tuollainen kevyt smith-tanko painaa), jalkaprässiä, suorin jaloin maastavetoa, takareisiä ja potkuja. Mahtava fiilis ja tänään koskee todella, huomisen kipuja vaan odotellessa...
d) Kävin tiistaina BodyCombatissa noin viiden vuoden tauon jälkeen. Taukoa ollut siis siksi, etten kokenut lajia omakseni. Olen pitänyt tylsänä tuntia, jossa vain isketään ja potkitaan, näin kärjistetysti. Yllätyksekseni viihdyin varsin hyvin tunnilla! Tosin välillä nauratti, kun näytin peilistä kyllä ihan raskaan sarjan nyrkkeilijältä mutta tekeminen oli hieman voimistelijamaista...vai kuuluko nilkan ojennus joka kohtaan? Tunnin edetessä liikekieli alkoi löytyä hieman paremmin eli ehkä minustakin vielä taistelija saadaan! Tässä se nähdään, että kertaalleen hylättyjä juttuja kannattaa kokeilla uudelleen. Ekalla kerralla ei ehkä sytytä, mutta joku toinen kerta tunti voi iskeä ihan eri tavalla. Eikä tarvitse välttämättä odottaa viittä vuotta siinä välillä...
Kommentit
Päivittäin näen ne diabeteksen aiheuttamia komplikaatioita, myös niitä "kakkostyypin" aiheuttamia. Eikä todellakaan ole nättiä katsottavaa ei!
Tällä hetkellä tilanne olla usein se, etteivät ihmiset ymmärrä mitä se diabetes nyt oikeasti tarkoittaa. Siis muutakin kuin että verensokeri on vain koholla. Ja kakkostyypin diabeteshän ei ole yhtään vaarallista kun sitä insuliiniakaan ei tarvitse pistää! Ja vähän ylimääräistä pitää syödä ettei vaan sokerit laske liian alas! Nämä on ihan jokapäiväistä harhaluuloa, johon hoitotyössä törmää.
Monesti olen törmännyt myös tapauksiin, joissa keski-ikäinen tai vanhempi henkilö käy sokerirasituksessa, tuloksessa näkyy kohonneet sokerit ja lääkäri määrää vain tablettilääkityksen yhtään mistään mitään kertomatta. Käskee vain syödä muutaman pillerin päivässä. Usein nämä pillerit jäävät syömättä, sillä hieman kohonneet sokerit nyt kun eivät varsinaisesti tunnu voinnissa mitenkään. Siellä sitä sitten diabetes tekee tuhojaan pikkuhiljaa salakavalasti ja lopputuloksena onkin sitten kaikenlaista ei niin kivaa.
Diabetespommi räjähtää kohta käsiin ja siitä tulee yhteiskunnalle kallista lystiä!
Ehkä ei tosiaan ymmärretä mitä muuta diabetes pitää sisällään kuin sen kohonneen verensokerin. Se tabletti kun ei sairautta paranna mutta elintapamuutokset voisivat periaatteessa sen tehdä. Pitääpä pitää nämä asiat itsekin ohjatessaan mielessään ja yrittää olla selkeämpi.