Synnytyksen jälkeen äidit elävät hormonihuuruista aikaa. Mielialat saattavat vaihdella ja itku on herkässä. Toiset kokevat voimakasta baby bluesia heti synnytyksen jälkeen. Itse voin tällä kertaa synnytyksen jälkeen tosi hyvin, mutta sittemmin mieliala on alkanut heitellä. Tinkan kanssa olin yltiöonnellinen, mutta nyt sitä välillä tuntee selittämätöntä alakuloa ja maailmantuskaa, vaikka jo useammastakin suusta olen kuullut näyttäväni kovin freesiltä näin juuri synnyttäneeksi (tiedä sitten miltä juuri synnyttäneen kuuluisi näyttää..?). Mielessä pyörii kuitenkin vähän niitä sun näitä negatiivisia ajatuksia.
Rutiini. Vauvaan rakastuu kyllä samalla tavalla kuin esikoiseenkin, mutta tavallaan se suurin hohto vauvan hoitamisesta on poissa. Silloin kun tätä kaikkea teki ensimmäistä kertaa, se oli niin valtavan hienoa. Vaipan vaihtaminen oli ihanaa, minähän osaan tämän homman! Nyt kakkavaippa on vain kakkavaippa. Vauvan hoitamisessa on tietynlaista rutiinia, mikä totta kai on myös hyvä asia, mutta osittain sitä ensimmäisen lapsen huumaa välillä kaipaa.
Riittämättömyys. Koko ajan on huono omatunto siitä, että keskittyy toiseen lapseen liian vähän. Erityisesti esikoisesta on koko ajan huono omatunto, vaikka hän onkin saanut koko ajan huomiota niin minulta kuin erityisesti isältäänkin. Me olemme kuitenkin Tinkan kanssa olleet niin tiivis kaksikko, että kaikki mikä on häneltä pois, tuntuu minusta pahalta.
Pitkät päivät. Vähän jo huolestuttaa miten päivämme sujuvat sitten, kun puoliso palaa töihin. Nyt on vielä helppoa, kun minä voin pääasiassa keskittyä vauvaan ja hän hoitaa Tinkan käytännön asiat. On myös mukavaa kehitellä yhdessä tekemistä koko perheen voimin. Mutta mitäs sitten kun hän menee töihin? Miten saan päivämme kulumaan mukavasti? Miten saan tarjottua Tinkalle riittävästi aktiviteettejä? Miten pystyn huomioimaan hänet samalla kun hoidan vauvaa? Miten saan pidettyä itseni rauhallisena, kun taaperon uhmakohtaus iskee ja vauva tarvitsee huomiota samalla hetkellä?
Tulevaisuus. Tulevaisuus muutenkin mietityttää, vaikka tarkoituksena onkin olla kotiäitinä nyt jonkin aikaa. Yritän pysyä jumppaohjauksia lukuun ottamatta vallan pois töistä vielä pitkään. Silti välillä mietin, että mitä sitten kun töihin paluu koittaa. En haluaisi toimia yrittäjänä, mutta mistä saan töitä? Välillä pohdin uuden ammatin opiskelemista, mutta se näin kahden pienen lapsen äitinä on nyt ehkä turhan haastava juttu. Varsinkin kun kiinnostuksen kohteitani ei pysty kotipaikkakunnalla opiskelemaan.
Yhteinen aika. Tinka on nyt sen verran iso, että hänet voisi jättää jo vaikka yökyläänkin ja lähteä viettämään puolison kanssa yhteistä aikaa. Nyt kuitenkin vauvan myötä tuo yhteinen aika on jälleen siirretty ehkä ensi vuoteen. Tai sitä seuraavaan, kuka tietää. Niin hienoa kuin tämä kaikki onkin, niin tokihan sitä alkaa väkisinkin kaipaamaan myös aikuisten välistä aikaa.
Ja samalla koen kaikista negatiivisista ajatuksista huonoa omatuntoa. Sillä onhan tämä nyt maailman hienointa aikaa. Ja mitä suurin siunaus, että meille on toinen lapsi suotu. Mihinkään en tätä ikinä vaihtaisi. Enkä ikinä ole ollut niin onnellinen kuin lasten myötä. Tiedostan, että ristiriitaiset tunteet kuuluvat tähän hetkeen ja että suurimpia tunteista ovat kuitenkin onni ja rakkaus. Kaikki muu voidaan aina laittaa hormonien piikkiin, eikö niin?
Kommentit