Kaiken kaikkiaanhan olen edelleen hyvin tyytyväinen elämääni enkä osaa hirveästi mitään kaivata. Eräät pikkuasiat kuitenkin ottavat päähän.
Joskus olisi kiva syödä ihan rauhassa.
Yleensä syömme Tinkan kanssa yhtä aikaa, mikä tarkoittaa sitä, että laitan yhden lusikallisen omaan suuhuni ja seuraavan hänen suuhunsa. Sitten hän nappaa lusikan ja syö itse samalla, kun minä yritän pysyä valppaana ja napata lusikan ennen kuin se on lattialla. Toisinaan harrastamme kahden lusikan taktiikkaa, jossa minä voin täyttää toisen lusikan, kun hän pitää kiinni edellisestä. Siitä aarteesta ei nimittäin hevillä luovuta. Joskus olisi kuitenkin kiva syödä niin, ettei tarvitsisi koko ajan toisella silmällä ja kädellä touhuta jotain muuta.
Vaatteet ovat aina likaiset.
Aiemmin tätä ongelmaa ei ollut, sillä Tinka ei ole ikinä juuri pulautellut. Ongelma on tullut vasta nyt, kun ollaan alettu syömään kiinteitä ruokia. Nyt sitä ruokaa on nimittäin joka paikassa. Ei riitä, että mistä tahansa ruokalapusta huolimatta lapsen vaatteet ovat täynnä ruokaa, sitä on saatu heitettyä myös ympäri keittiötä ja äidinkin vaatteet täyteen. Sitten huomaan tämän vasta kun olen lähdössä ovesta ulos ja yritän valita päälle hupparia, jossa olisi vähiten puurotahroja. Puhumattakaan niistä lapsen vaatteista. En ymmärrä miten lasta tulee syöttää niin, ettei joka syötön jälkeen tarvitse vaihtaa vaatteita. Äitiyden suuri mysteeri. Enkä halua kieltää lapselta itse syömistä kun hän itse sen lusikan aina haluaa.
Minuutit ovat joskus pitkiä.
Pääsääntöisesti päivät kuluvat nopeaan ja ohjelmaa riittää. Joskus kuitenkin jatkuva päivästä toiseen leikkiminen kyllästyttää ja iskää odotetaan kotiin melko hartaasti. Kuljemme neljästä eteenpäin ikkunasta toiseen ja mietimme, että milloinkahan se iskä mahtaa tulla, vaikka hyvin tiedämme, että viiden jälkeenhän hän vasta saapuu. Jos sattuu, että iskällä on vielä vaikkapa harrastuksia illalla, niin päivästä saattaa tulla pitkä. Illan suurin ilo voi olla, että Tinka suostuu viisi minuuttia olemaan rauhassa leikkimatolla ja minä pystyn käymään ilman huutoa vessassa ja täyttämässä vesilasini. Ooo, ja taas jaksaa!
Ajasta on tullut äärettömän kallisarvoista.
Tinka on edelleen äidin tyttö ja erityisesti iltaisin hänelle kelpaa vain äiti. Siksi en ole poissa kotoa yhtään enempää kuin mitä tuntien ohjaaminen tai tiimin treenit aikaa vievät. Menojaan onkin alkanut pohtia todella tarkkaan. Jos minulla on neljä menoa viikossa, eikö siinä ole jo aika paljon poissaolo? Mitä jos haluaisin mennä salille? No, en viitsi kun on jo näitä poissaoloja. Minua pyydetään tekemään työjuttuja. Joo okei, mutta sitten en ainakaan enää voi tehdä mitään vain itselleni. Pompottelen poissaolominuutteja päässäni ja yritän priorisoida menot ja jaotella ne välttämättömiin ja tarpeettomiin. Jossain kohtaa tähän pitäisi ujuttaa joitakin työkeikkojakin. Hoh hoh, mitenköhän se onnistuu?
Huono omatunto on tullut jäädäkseen.
En enää olekaan superihminen. En voi sanoa kaikelle kyllä vaan pääsääntöisesti sanon nykyään ei. En pysty enkä halua tehdä töitä, joten niistä on pakko kieltäytyä. Olen siis huono työntekijä ja yrittäjä. Olen ja toisaalta suurimman osan ajasta haluankin olla koko ajan kiinni Tinkassa. Olen siis huono puoliso ja ystävä. Minulla on kuitenkin jonkin verran harrastuksia ja töitä, joten olen varmasti myös riittämätön äiti. Joskus annan lapselle maissinaksun ihan vain siksi, että saisin juoda kahvikuppini loppuun. Hirveää lapsen hiljaiseksi syöttämistä, selkeästi huono äiti.
Elämän pienet ilot ovat todella pieniä.
Ennen en ehtinyt katsoa televisiota, nyt yksi päiväni kohokohdista on iltaisin tulevat Frendien kaksi jaksoa. Ja voi hyvänen aika jos niistä puuttuu tekstitys, kuten useamman kerran on käynyt. Olen kiukkuinen kuin ampiaisen sen jälkeen. Elämä on yhtä draamaa. (Ja oikeasti on aika niin ihanaa, että päivän ärsyttävin asia on Frendeistä puuttuva tekstitys!)
Väärin parkkeeraavat ihmiset.
Olen jauhanut tästä Facebookissa, mutta oletteko huomanneet, että ihmiset parkkeeraavat juuri sinne minne haluavat? Pyrin aina kaupassa parkkeeraamaan perheparkkiin, sillä Tinkan ja turvakaukalon rattaisiin asettaminen vaatii tilaa ja on huomattavasti mukavampaa ja turvallisempaa toimia leveämmässä ruudussa. Aina siihen perheparkkiin ei kuitenkaan pääse, sillä sen ovat täyttäneet ihmiset, joille ne paikat eivät kuulu. Toisinaan tuntuu, että lapsiperheet ovat parkkeeraajissa vähemmistössä! En vain ymmärrä millä ihminen oikeuttaa paikalle ajamisensa. Mitä hän sanoo mielessään, kun antaa itselleen luvan ajaa siihen? Miksi säännöt eivät niin suurelle osalle ihmisistä merkitse mitään? Miksi ihmisillä ei ole käytöstapoja? Ja miten opetetaan lapselle, että aina pitää olla ystävällinen, kohtelias ja ottaa muut huomioon, kun samalla niin monet ihmiset käyttäytyvät huonosti ja itsekkäästi?
Kaikki vaatteet ovat imetysvaatteita.
Haluaisin ostaa uusia vaatteita, mutta on todella rasittavaa, kun koko ajan pitää miettiä, että onko tämän kanssa nyt hankala imettää. Vaatteita valitsee siltä kantilta, että mistä saa helpoiten maitohanat esiin. Tylsää.
Neuvojen sietäminen on joskus hankalaa.
Erityisesti iäkkäämmät ihmiset ovat sitä mieltä, että kun 50 vuotta sitten lasta kasvatettiin näin, niin samat neuvot pätevät edelleen. Yksi sanoo, että lapsen pitää antaa huutaa ja toinen moittii, että annatteko sen nyt vain huutaa. Ihmeellistä syyllistämistä, vaikka tarkoitus varmasti on hyvä. Yleensä vain suljen korvat, mutta toisina päivinä sietokykyni on varsin rajallinen.
Kuten huomaatte, elämä on tosi rankkaa. Yritän nyt selviytyä tästäkin päivästä. Ohjelmassa on kuitenkin yhden jumpan ohjaus ja... Ööö, siinä se sitten taitaakin olla.
Kommentit