Viime päivinä olen kovasti miettinyt kilpailemiseni syitä. Olen miettinyt miksi kerta toisensa jälkeen haluan lähteä kisavalmisteluihin, vaikka voisin nauttia urheilusta myös muulla tavalla. Voisin nauttia kovaa treenaamisesta myös ilman kisaamista ja samalla sallia itselleni enemmän elämän nautintopuolia. Miksi tämä on niin hemmetin tärkeää minulle?
Olen aina ihaillut ahkeruutta, määrätietoisuutta ja itsekuria. Sohvalla löhöäminen ja nautinnot ovat olleet jotakin, mikä pitää ansaita. Ei ihmisellä ole oikeutta muuten vain laiskotella. Viime aikoina olen hieman pystynyt joustamaan tästä ajattelutavasta ja toisinaan jopa nukkunut aamulla pitkään (vaikka se onkin silkkaa laiskuutta ja täysin tarpeetonta). Olen myös ymmärtänyt, ettei ihan jokaista minuuttia päivästä tarvitse aikatauluttaa. Tässä on toki auttanut yrittäjän elämä, jossa toisinaan töitä on ja toisinaan taas ei ole.
Tarvitsen haasteita. Tarvitsen päämääriä ja tavoitteita. Tarvitsen projekteja, jotka vaativat paljon ja loppuessaan tarjoavat taas uusia mahdollisuuksia. Vaikka elämä ei millään tavalla ole helppoa, koen että ilman kilpailemista se kuitenkin jollain tavalla on. Ai että keskittyisin VAIN töihin? Vain YHTEEN asiaan? Liian helppoa, liian tylsää. (Ja samalla työtilanne on kaikkea muuta kuin helppo ja vaatisi kaiken panostukseni.) Koen kuitenkin, että saan aina itsestäni enemmän irti, kun tulessa on useampi kuin yksi rauta kerrallaan.
On toisinaan ollut hankalaa ymmärtää muiden ihmisten mielipide. Miksi muka kilpaileminen on jotenkin kummallista? Miksi ihmeessä minulle sanotaan "Ai vielä meinaat jaksaa kisata?". Miksi minä valitsen tämän, kun sinä valitset jotain muuta? Miksen minä sanoisi sinulle "Ai sinä vaan edelleen jaksat syödä suklaata ja juoda siideriä?" Miksi sinun valintasi on normaali oletus ja minun jotakin erikoista? Ehkä tämä osittain johtuu siitä, että kyseessä on amatööriurheilu, jossa kisaan ilman mainittavaa menestystä ja ilman sponsoreita. Vähän niin kuin omaksi ilokseni. Ehkä se ei silloin ole kovin vakavasti otettavaa.
Koska olen suunnattoman kunnianhimoinen (ihan liikaakin välillä), en ehkä aina ymmärrä, että kaikki ihmiset eivät ole kuin minä. Tai toki minä sen ymmärrän, mutta tällä tarkoitan ehkä enemmänkin lähipiiriäni. Eivät kaikki ihmiset halua asettaa itselleen tällaisia tavoitteita eivätkä kaikki ihmiset halua luopua nautinnoista eivätkä kaikki ihmiset halua treenata hulluna. Eivätkä ne ihmiset halua muuttaa omaa elämäänsä vain siksi, että yksi niiden lähipiiristä on niin hullu, että se tahtoo. Joskus oletan, että kaikki pyörii minun ympärilläni ja että koko maailma muuttuu dieettini ajaksi ja keskittyy kannustamiseeni. Kriittisille kommenteille olen äärimmäisen herkkä.
Ehkä se on se urheilussa tarvittava itsekeskeisyys, joka nostaa päätään hetkittäin. On vain ymmärrettävä, että elämä on valintoja. Nämä ovat minun valinnat ja nuo ovat sinun valinnat. Kummatkin ovat yhtä oikeita.
Takaisin otsikkoon; miksi hitossa teen tätä kun se toisinaan tuo ahdistusta, riitoja, itsekeskeisyyttä ja kieltäytymisiä elämään? Teen tätä siksi, että kaikesta huolimatta, rakastan lajia sydämeni pohjasta. Ne fiilikset, joita treeneissä pitkin matkaa saa, ovat uskomattomia. Niitä saa toki myös ryhmäliikuntatunneilla, mutta kisaaminen tuo tähän aivan oman säpinänsä. Rakastan kunnon etenemistä, kisasuoritukseen valmistautumista, treenaamista ja aerobisia, tarkkaa syömistä, eväskippoja ja kylmälaukkuja, painon punnitsemista aamulla, muuttuvaa peilikuvaa ja pieniä ruokanautintoja. Kaikella mitä tekee on jokin merkitys; nyt treenataan olkapäitä, nyt kulutetaan energiaa, nyt levätään, jotta palaudutaan, nyt tankataan lihakset täyteen. Rakastan myös niitä kieltäytymisiä, koska ne tekevät minusta vahvemman ja vievät kohti tavoitetta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että rakastan myös sitä hetkeä, kun kaikki loppuu. Erikoinen tunne tyhjyyden ja innostuksen välillä. Kaikki mitä syö, maistuu aivan uudelta. Aivan kuin ei olisi ikinä mitään syönyt. Makuaisti on aivan erilainen. Ja samalla on erilaisella tavalla ylpeä itsestään kuin missään muussa tilanteessa. Edes se, että matka on itse tapahtumaan verrattuna pitkä, ei merkkaa mitään.
Olen aina unelmoinut suuria ja tahtonut saavuttaa asioita. Ehkä tämä kolmenkympin kriisi on taas saanut pohtimaan asioita ja pakko todeta, ettei tässä ehkä kovin suuria ole saavutettu. Mutta onko sille toisaalta enää tarvettakaan? Ja millä mittarilla menestys mitataan? Voisiko menestys olla muutakin kuin urheilu- tai työsaavutuksia?
En tiedä oliko tässä päätä tai häntää, mutta väliäkö hällä. Tämä blogi on tajunnanvirtaa varten. Ja tätä tajunnanvirtaa saattaa tässä kolmenkympin kriisissa riittää, pysykää mukana!
Olen aina ihaillut ahkeruutta, määrätietoisuutta ja itsekuria. Sohvalla löhöäminen ja nautinnot ovat olleet jotakin, mikä pitää ansaita. Ei ihmisellä ole oikeutta muuten vain laiskotella. Viime aikoina olen hieman pystynyt joustamaan tästä ajattelutavasta ja toisinaan jopa nukkunut aamulla pitkään (vaikka se onkin silkkaa laiskuutta ja täysin tarpeetonta). Olen myös ymmärtänyt, ettei ihan jokaista minuuttia päivästä tarvitse aikatauluttaa. Tässä on toki auttanut yrittäjän elämä, jossa toisinaan töitä on ja toisinaan taas ei ole.
Tarvitsen haasteita. Tarvitsen päämääriä ja tavoitteita. Tarvitsen projekteja, jotka vaativat paljon ja loppuessaan tarjoavat taas uusia mahdollisuuksia. Vaikka elämä ei millään tavalla ole helppoa, koen että ilman kilpailemista se kuitenkin jollain tavalla on. Ai että keskittyisin VAIN töihin? Vain YHTEEN asiaan? Liian helppoa, liian tylsää. (Ja samalla työtilanne on kaikkea muuta kuin helppo ja vaatisi kaiken panostukseni.) Koen kuitenkin, että saan aina itsestäni enemmän irti, kun tulessa on useampi kuin yksi rauta kerrallaan.
 |
| Kuva: Katri Tamminen |
Koska olen suunnattoman kunnianhimoinen (ihan liikaakin välillä), en ehkä aina ymmärrä, että kaikki ihmiset eivät ole kuin minä. Tai toki minä sen ymmärrän, mutta tällä tarkoitan ehkä enemmänkin lähipiiriäni. Eivät kaikki ihmiset halua asettaa itselleen tällaisia tavoitteita eivätkä kaikki ihmiset halua luopua nautinnoista eivätkä kaikki ihmiset halua treenata hulluna. Eivätkä ne ihmiset halua muuttaa omaa elämäänsä vain siksi, että yksi niiden lähipiiristä on niin hullu, että se tahtoo. Joskus oletan, että kaikki pyörii minun ympärilläni ja että koko maailma muuttuu dieettini ajaksi ja keskittyy kannustamiseeni. Kriittisille kommenteille olen äärimmäisen herkkä.
Ehkä se on se urheilussa tarvittava itsekeskeisyys, joka nostaa päätään hetkittäin. On vain ymmärrettävä, että elämä on valintoja. Nämä ovat minun valinnat ja nuo ovat sinun valinnat. Kummatkin ovat yhtä oikeita.
Takaisin otsikkoon; miksi hitossa teen tätä kun se toisinaan tuo ahdistusta, riitoja, itsekeskeisyyttä ja kieltäytymisiä elämään? Teen tätä siksi, että kaikesta huolimatta, rakastan lajia sydämeni pohjasta. Ne fiilikset, joita treeneissä pitkin matkaa saa, ovat uskomattomia. Niitä saa toki myös ryhmäliikuntatunneilla, mutta kisaaminen tuo tähän aivan oman säpinänsä. Rakastan kunnon etenemistä, kisasuoritukseen valmistautumista, treenaamista ja aerobisia, tarkkaa syömistä, eväskippoja ja kylmälaukkuja, painon punnitsemista aamulla, muuttuvaa peilikuvaa ja pieniä ruokanautintoja. Kaikella mitä tekee on jokin merkitys; nyt treenataan olkapäitä, nyt kulutetaan energiaa, nyt levätään, jotta palaudutaan, nyt tankataan lihakset täyteen. Rakastan myös niitä kieltäytymisiä, koska ne tekevät minusta vahvemman ja vievät kohti tavoitetta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että rakastan myös sitä hetkeä, kun kaikki loppuu. Erikoinen tunne tyhjyyden ja innostuksen välillä. Kaikki mitä syö, maistuu aivan uudelta. Aivan kuin ei olisi ikinä mitään syönyt. Makuaisti on aivan erilainen. Ja samalla on erilaisella tavalla ylpeä itsestään kuin missään muussa tilanteessa. Edes se, että matka on itse tapahtumaan verrattuna pitkä, ei merkkaa mitään.
 |
| Kuva: Katri Tamminen |
En tiedä oliko tässä päätä tai häntää, mutta väliäkö hällä. Tämä blogi on tajunnanvirtaa varten. Ja tätä tajunnanvirtaa saattaa tässä kolmenkympin kriisissa riittää, pysykää mukana!
Kommentit
Ja ihan huikea tuo viimeinen kuva, wau!