PetraBettina

Fitnesskisaajien viimeistelyjen seuraaminen ja kilpailuissa vieraileminen tuo aina niin hirveän kisakuumeen, ettei ole tosikaan! Järki yrittää sanoa, että älä nyt höpötä ja sitten se toinen ääni sanoo, että ajattele miten hienoa olisi nousta lavalle. Puuh. Yritän pysytellä vielä valmentajan roolissa, sillä siinäkin on ihan tarpeeksi hommaa. Jos yrittäisin tähän nykyiseen yhtälööni saada lisättyä vielä säännölliset salitreenit, niin voisi olla haasteita. Vaikka toisaalta sitä kovaa treeniä vähän alkaa jo kaipaamaan. Tasapainottelu äitiyden, töiden ja harrastusten välillä ei vain ole niin helppoa ja ensimmäisenä sitä karsii niistä omista jutuistaan. Tai sitä ajattelee, että se ryhmäliikunnan ohjaaminen on varmaan sitä omaa aikaa, vaikka sehän on oikeastaan työ. Puhuin juuri työterveyshoitajan kanssa stressistä ja ajanhallinnasta. Totesin, että olen tosi aktiivisesti nyt ajatellut stressiä ja siihen liittyviä asioita. Kuten olen todennut, en halua enää takaisin entiseen elämään...

Metallisydän pohti blogissaan uskaltaako kukaan fitnessurheilijoista kertoa totuutta dieetistä ja sen rankkuudesta, kun yleensä somessa vain hehkutetaan ihanaa dieettielämää. Jäin miettimään aihetta ja kaikkia viittä dieettiäni, että mikä niissä oli niin hienoa (että sen teki aina vain uudestaan ja uudestaan vaikka kyseessä oli täysin amatööritason urheilu vain kohtuullisella menestyksellä) ja mikä niin kamalaa (että tällä hetkellä en pystyisi dieetille lähtemään). En muista, että olisin varsinaisesti hehkuttanut dieettielämää ikinä, olen mielestäni kirjoittanut aina melko realistisesti. En toki kaikkia ahdistuksen hetkiä varmastikaan ole vuodattanut, mutta esim. viimeisimmän dieettini haasteita sivusin tekstissä Miksi en kilpaile ja mitä mieltä sinä siitä olet? Mitä asioita dieettielämästä minulle sitten tuli mieleen? Dieetin alku on yleensä hieman vaivalloinen, koska tulokset eivät vielä näy ja silti pitää elää kovin kurinalaista elämään. Keskivaihe on paras, kun vatsapalat alkava...

Äitiyden ja äitiysloman myötä minusta on tullut ehkä pikkuisen itsekäs ja mukavuudenhaluinen. Tai oikeasti siis olen alkanut ajatella asioita oman jaksamisen kannalta järkevästi, mutta koen sen siis mukavuutena (ja laiskuutena). Teen oikeastaan enää vain asioita, joita ihan todella haluan tehdä. Teen vähemmän töitä, koska haluan viettää enemmän aikaa lapsen kanssa. Käyn treenaamassa vain silloin, kun oikeasti on sellainen fiilis. En ota kalenteriin mitään ylimääräisiä reissuja, jollei ole ihan pakko. Mietin jokaisesta menosta aina pitkään, että onko se sen arvoista? Syksyn kisakausi lähestyy ja aina kilpailuihin valmistautuvia seuratessa tulee omat muistot dieeteistä mieleen. Osa minusta pohtii välillä kisaamista jopa puolitosissaankin. Ne onnistumisen hetket dieetin varrella ja etenevä kunto toivat välillä suurenmoisia onnen tunteita ja onnistumisen iloa. Toisinaan niitä kaipaa. Kunnes sitä taas miettii, että onko se sen arvoista? Rehellinen vastaus siihen on, että tällä hetke...