PetraBettina

    Olen jo kohta 11 kuukautta viettänyt kuherruskuukautta Tinkan kanssa. En ymmärrä mihin nämä kuukaudet ovat menneet ja miten tyttö voi olla jo noin iso. Minusta kun tuntuu samalta kuin silloin 11 kuukautta sitten. Edelleen päivät kuluvat vain häntä ihaillen. Käsittämätöntä. Tänne kotiin ei kuitenkaan voi ihan kokonaan jäädä ja jotain töitäkin pitäisi tehdä. Lisäksi ihan omasta halusta haluaisin sinne opiskelemaan ja fitnesstiimin juttuihinkin pitäisi päästä mukaan. Näitä kaikkia syksyn kuvioita nyt pohtiessani iski äkillinen epätoivo siitä, miten vaikeaa kaikki nyt on. Miten jokainen meno pitää suunnitella tosi huolellisesti, että on varmasti hoitaja saatavilla. Samalla ne menot on pidettävä aisoissa, sillä en halua että Tinka joutuu vielä olemaan suuria määriä hoidossa. Olkoonkin että hänen hoitopaikkansa on mummola. Tinka on kulkenut paljon mukanani mm. palavereissa ja posetreeneissä. Tajusin, että lokakuussa esimerkiksi pitäisi yhtenä viikonloppuna olla kolmessa p

Edellisen postauksen jälkeen ajatukseni ammatinvaihdosta sai tuulta alleen ja suunnitelmia on nyt tehty. Mikäänhän ei ole varmaa ja elämässä asiat voivat muuttua nopeastikin, mutta hyvin todennäköisesti ryhdyn nyt hiljalleen toteuttamaan haavettani uudesta ammatista. Kiitokset vain opiskelukaverille, joka neuvoi millä tavalla kannattaa lähteä liikkeelle. Mitään radikaalia ei siis tapahdu, mutta avoin yliopisto kutsuu nyt ensin. Olen ollut todella innoissani tästä ajatuksesta ja jotenkin äärimmäisen helpottunut siitä, että tuleva ala on ihan jotain muuta kuin ravitsemusta tai liikuntaa. Olen niin täynnä tätä ns. hyvinvointibuumia. Erityisesti sitä, että hyvinvoinnin ammattilainen voi olla kuka vain, kunhan osaa brändätä itsensä hyvin. Ja someaikakautena brändäys ja esilläolo on kaiken a ja o. Minä en jaksaisi tällaista maailmaa enää yhtään. Minusta on kyllä kiva kirjoitella blogia ja julkaista kuvia Instassa. Ne ovat kuitenkin hyvin tavallisia ja kotikutoisia kuvia ja juttuja. Ei s

Sillanrakentajatekstistäni varmaan kävi selväksi, että koen pienimuotoista ammatillista kriisiä. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi työstäni ravitsemuksen parissa vaan kyse on siitä, että en jaksaisi käyttää energiaa ammattitaitoni puolesta puhumiseen. Aloittaessani ravitsemustieteen opiskelut vuonna 2007 ajattelin, että opiskelen ja olen sitten asiantuntija, jolta ihmiset voivat kysyä neuvoa. Mielessäni ei käynyt, että vuonna 2016 jokainen suomalainen on yhtä pätevä asiantuntija kuin minäkin. Että saan jatkuvaa kritiikkiä ihmisiltä, jotka ovat opiskelleet ravitsemusta murto-osan siitä, mitä minä olen. Että ihmisten mielestä diplomi-insinööri on ihan yhtä pätevä ravitsemusammattilainen kuin ravitsemusterapeuttikin, koska molemmathan syövät elääkseen. Se on minusta hassua. Minusta kun ei ole ihan sama se, että on itse lukenut tutkimuksia netistä kuin se, että on opiskellut viisi vuotta ravitsemusta yliopistossa. Ja kuulkaa kun kyllä me opetellaan siellä aika paljon muutakin kuin niitä