PetraBettina

Jaahas, se olisi sitten kaksi ja puoli viikkoa ja ekan kerran lavalle tänä syksynä. Niin se aika menee. Omasta kunnosta en osaa sanoa juuta enkä jaata. Paino on mitä sattuu ja peili näyttää mitä milloinkin ja fiilis nyt vaihtelee nollasta sataan nanosekunnissa. Hittoako siitä. Ettenpäin mennään eikä meinata. Perjantaina hain siis Biancaneveltä valmiit bikinit ja on kyllä komiat, täytyy sanoa! Lisäksi kisakassista löytyy jo kengät, Jan Tanaa, korut ja bikiniliima. Kaunistautuminen ripsien ja hiusten osalta aloitetaan ensi viikonloppuna. Hotellit on varattuina ja osin jo maksettuinakin. Huoltoporukka on melko lailla selvillä ja aikataulut tiedossa. Että eiköhän tässä olla kohtalaisen ready to go. Mitään ajatusta en tosin ole suonut sille, että jos Jyväskylästä ei SM-kisapaikka napsahda, niin kisat jatkuvat seuraavana päivänä Tampereella. Pitäisi ehkä tehdä jokin suunnitelma sen varalle, mutta ehtiihän sen muodostamaan siinä lauantai-illan aikanakin :) Jazz-pukeutumista heinäkuuss

Tai siis niin luulin, kun tiistaina aloin tankkaamaan. No, ei kylläkään mitään jättimääriä eli en ajatellutkaan vetäväni liiasta energiasta kärrynpyöriä koko päivää. Mutta ajattelin, että jaksaisin päivän Attackin vähän paremmin. Tässä kohtaahan kroppa vetäisi ihan mitä vaan. Kaikki mitä syö, laskee todella helposti. Kroppa on tyhjä. En ymmärrä mitä ihmiset tankkauspäivinään syövät, kun kieriskelevät sen jälkeen vatsakivuissaan. Itse voisin syödä loputtomiin. No, oma tankkaukseni onkin ollut suht hillitty eli sen verran, että lihakset saavat energiaa ja tankki on täynnä taas pari päivää. Tiistaina sitten kesken Attackin sain jonkun ihmeellisen vatsakrampin ja keräilin itseäni muutamat viimeiset biisit. Olo oli sellainen, että olisi tehnyt mieli mennä halaamaan vessanpönttöä ja vetää sitten pitkäkseen sängylle, nukahtanut olisi taatusti. Olo oli muutenkin kummallinen loppuillan, ei yhtään energinen niin kuin yleensä tankkauspäivänä. Saattaa tosin johtua vain liian vähäisistä yöunista,

P rovosoidun helposti, joten ei liene yllättävää, että A-studion maanantainen juttu fitneksestä sai minut melko lailla tuohtuneeksi. Parin päivän jäähdyttelyn jälkeen ymmärrän jo, miksi juttu on tehty ja että on hyvä asia, että se on tehty. Ymmärrän, että näitä tapauksia löytyy (liian) paljon ja että negatiivistakin asioista on hyvä puhua etukäteen. Se mitä EN tajua on tämä; miksi aina kun fitness on lehdessä/tv:ssä/saa huomiota netissä, on kyse jostain seuraavista: 1) Sohvaperunasta fitnessprinsessaksi –tarina. Jep, on hienoa, että aiemmin lähinnä biletystä tai pikaruokaa harrastanut ihminen muuttuu liikunnalliseksi ja alkaa huolehtia itsestään ja terveydestään. On hienoa, että suunta muuttuu ja on hienoa, että hän esimerkillään kannustaa myös muita tähän. On myös hienoa, että on olemassa laji, johon voi siirtyä vasta aikuisiälläkin. Mutta. Missä vaiheessa näistä ihmisistä tuli tämän lajin must-juttu? Missä vaiheessa ennen-jälkeen-kuvista tuli pakollinen osa kilpailijaa? M

Viikko on ollut täynnä ristiriitaisia tunteita. Olen väsynyt, kroppa on väsynyt, nesteinen ja treeni ei kulje. Haluan, että aika kisoihin menee nopeasti enkä sittenkään halua, koska en ole vielä kunnossa. Ehdinkö kuntoon? Mitä se vielä vaatii, että pääsen kuntoon? Miten jaksan? Miten lähipiiri jaksaa, kun olen väsynyt ja ärtynyt ja huomaan ärähtäväni asioista aivan turhaan? Toisaalta taas lähestyvät kisat luovat sellaista kutinaa, ettei mikään muu. Fiilistelen jo viimeistelyjä, kisamatkoja ja bikineitä. Nautin treenistä silloin, kun se kulkee ja lenkeistä silloin, kun jalka ei hapota. Broilersalaattikin on oikeastaan päivästä toiseen ihan yhtä hyvää. Olen valmis tekemään töitä tämän homman eteen. Mutta väsyttää. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Osin johtunee siitä, että viikolla yöunet jäävät liian lyhyiksi, koska yksinkertaisesti vuorokaudessa on liian vähän tunteja. Viikonloppuna yritän ottaa takaisin, koska olen täysin vakuuttunut, että ihminen pystyy nukkumaan univelkaansa po