PetraBettina

Olen miettinyt miksi saan niin paljon näppylöitä aina Superdieettejä katsoessani, mutta koin maanantaina jonkinlaisen ahaa-elämyksen asian suhteen. Kuuntelin loistavia graduseminaareja ja yhdessä seminaarissa pohdimme syömisen joustavuutta. Siinä tajusin, että tietenkin minä pidän suorasukaisten ohjeiden ja ruokalistojen antamista huonona tapana, sillä olen oppinut täysin toiseen tapaan. Minun tapani lähtee siitä, että ihminen otetaan huomioon yksilönä, jolloin huomioidaan ruokailujen lisäksi myös muut painonhallintaa haittaavat elämän osa-alueet. Ruokailutapojen muutokseen tulee olla valmis, sillä kukaan ei voi ulkopuolelta käskyttää, mikäli omaa motivaatiota ei löydy. Tavoitteena on myös oppia joustavaa syömistä, johon jyrkkä listan mukaan syöminen ei sovi. Tärkeintä on oppia uudet, pysyvät ruokailutottumukset niin, että ne kantavat myös painonpudotuksen jälkeen. Muutoksen tulisi lähteä omien korvien välistä, ei vieressä huutavan ihmisen käskystä. Osalle ihmisistä tiukka kuri ja li

Olen aina ollut vankkumaton venyttelyn puolestapuhuja. Ahkera venyttely säästää monilta vammoilta ja pitää kehon vetreänä ja paremmassa kunnossa. Itse olin varsinkin aerobicaikoina hyvinkin ahkera venyttelijä. Se tosin johtui suurimmaksi osaksi siitä, etten ole luonnostani notkea, vaan jouduin tekemään töitä liikkuvuuden eteen. Mutta muistan, että monesti muiden lopetellessa treenejään, minä olin vasta puolessa välissä, sillä edessä oli vielä kaiken maailman ylivenytyksiä. Minuutin verran spagaatissa etujalka penkillä, sitten takajalka penkillä, toinen jalka, sitten sivuspagaatia, pystyspagaatia, takareisiä ja ties mitä. Välillä valui kyyneleet silmistä, mutta venytys vietiin loppuun asti. Siltikään en ikinä ollut supernotkea, mutta sainpa heitettyä jalan korvan viereen… Mutta, mutta, mutta. Mitäs sitten on tapahtunut? Nyt kun liikkuvuus ei ole ollut aktiivinen kehityksen kohde, on koko venyttely jäänyt jonnekin (niitä 10s venytyksiä treenin jälkeen ei lasketa). Ja mitäs sitten tapa

Taivas, että minun jalat on kipeät. Käveleminen on mielenkiintoisen näköistä, kun ihan oikeasti sattuu niin, että pitää hammasta purra. Vähän itkettäisi jos ei enimmäkseen naurattaisi. Kaikesta huolimatta tänään on vedetty kaksi tuntia Zumbaa ja huomenna edessä olisi BodyAttackin ja Sh`Bamin putki. Ehkäpä ne sillä vertyvät. Johonkin väliin pitäisi saada tungettua yksi selkätreenikin vielä tällä viikolla. Lisäksi tiedossa on huomenna stand upia ja ravintolaillallista sekä sunnuntaina töitä. Tänään oli Savon Sanomissa juttua huippu-urheilun muutostyöryhmästä ja jutussa oli Tapio Korjusta haastateltu lasten liikunnasta. Muutostyöryhmä oli nimittäin haastatteluissaan todennut, että huippu-urheilijat olivat aikanaan alle 12-vuotiaina liikkuneet keskimäärin 21 tuntia viikossa. Tähän kuuluivat lajitreenit, lajia tukevat harjoitteet sekä vapaa-ajan liikunta. Moniko nuori tähän tänä päivänä pääsee? Aina välillä tuntuu, ettei ymmärretä sitä harjoittelun määrää, joka huipulle päästäks

Kävin nimittäin hankkimassa VALTAVIA jalkoja. Muutaman viikon tauon jälkeen olin valmistautunut kuolema-tulee-kun-laittaa-10kg-rautaa-tankoon -treeneihin, mutta mitä vielä! Jalat ovat siis heikkouteni ja painot treeneissä tämän kokoiseksi naiseksi melko pienet. Niinpä ajattelin, että tänään ei varmaan tarvi laittaa sitäkään vähää tankoon, mutta hyvinhän tuo nousi! Smith-kyykky x 4; Smith+40kg x 1, +50kg x 3 Prässi; 140kg x3 Reiden ojennus x 3 SJMV 60kg x3 Koukistus x 3 Rehellisyyden nimissä on sanottava, että viimeiset kyykyt eivät olisi tulleet, ellei kaveri olisi huutanut selän takana ja vähän kiskonut vyötäröstä. Prässi olikin sitten jo aika voimaton ja kahden liikkeen jälkeen olin niin kuollut, että seisominen tuotti vaikeuksia. Huh. Treenin jälkeen on aina hirveän mukata tajuta, että näillä vapisevilla jaloilla pitäisi vielä kävellä kotiin. Eikä ulkonakaan ole kuin 20 astetta pakkasta. Jep jep. Ajokortittoman ihmisen elämä on toisinaan hirmu kivaa. Kotona sitten miettii,

Tänään posti toi mukanaan terveystieteiden kandidaatin tutkintotodistuksen. Eli nyt minulla on periaatteessa koulutus! Eikä mennyt kuin 9 vuotta siitä, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Lukioon asti kaikki vielä sujui hyvin. Olin aina ollut hyvä koulussa laittamatta juurikaan tikkua ristiin asian eteen. Keväällä 2003 kirjoitin kaikki aineet kerralla ja pokkasin kaksi Laudaturia sekä kolme Eximiaa. Ainoastaan yksi aine meni penkin alle ja siitä juuri ja juuri pääsin siitä läpi. Reaalin kokeeseen mm. valmistauduin käymällä siiderillä edellisenä iltana. Että ihan niin ahkera opiskelija olin. No mutta, lukio oli vielä kevyttä kauraa, mutta sitten iski ongelma. Mikä minusta tulee isona?? Pohdin lääkistä, mutta päädyin pitämään välivuoden. Välivuoden aikana pohdin lääkistä lisää ja päädyin opiskelemaan terveydenhoitajaksi. Whaaat? Juurikin näin. Terveydenhoitajan ammattia oli oponi minulle aikanaan ehdottanut, kun ei tainnut uskoa lääkikseen pääsyyni. Enpä uskonut silti itsekään, sitä kun

On ollut kuulkaa äksöniä! Mutta kaikkialla muualla kuin treenisalilla... On juhlittu miehen kolmikymppisiä ja omia ei-vielä-lähelläkään-kolmeakymmentä-synttäreitä, istuttu koulussa ja tehty töitä. Treenisalin ovi pysyi kiinni huikeat kaksi viikkoa (ohjattuja tunteja ei lasketa treeniksi), mikä on kai jonkin sortin ennätys. Kaiken sen ajan, jota en ole ollut töissä tai koulussa, olen nukkunut. Yöunet ovat olleet 10 tuntia joka yö, eikä loppua tälle väsymykselle näy. Käsittämätöntä. Tänään palasin salille ja sain tehtyä olkapäät, ojentajat ja vatsat. Ihan jees treeni, uskon vahvasti, että kyllä se tästä taas lähtee... Graduloma alkoi tänään ja haluaisi vaan tehdä sitä ihan koko ajan. Mutta lähinnä siksi, että sitten se olisi tehty ja tämä opiskelu olisi melkein ohi. Puuh. Sinne on vielä ihan liian pitkä matka. Maito, juusto, voi, kovan kunnon toi. Kuvassa olevast paidasta huolimatta en ole alkanut karppaamaan, vaan tässä esimerkkiä 80-luvun jääkiekkomainonnasta. Pelipaidassa oli