PetraBettina

Liian vähän kaappitilaa ruoille, kun niitä pitää säilytellä myös pitkin pöytiä.. ;) Minun piti tänään kirjoittaa vain leppoisa kirjoitus liikkumisen ilosta ja siitä, miten olen tällä viikolla harrastanut vain ryhmäliikuntaa, mutta nauttinut liikkumisestani erittäin paljon. Omat ohjaukset pari kertaa Zumbaa, Attackia ja Step sekä lisäksi olen käynyt vierailulla BodyBalancessa, BodyJamissa, Movessa, CXWORXissa ja spinnissä. Yksi salihöntsäily siihen päälle, kun piti testata työpaikan uusinta laitehankintaa. Ja on ollut aivan ihanaa saada kropalleen hieman erilaista liikekieltä tällä viikolla. Tunnit ovat hoitaneet myös pääkoppaa ja auttaneet pikku hiljaa mielialaa nousemaan sieltä pohjamudista, jonne se on tuntunut juuttuneen. Mutta leppoisan tuuleni kadotti aamulla Savon Sanomien lukeminen. Eilen jo jätin viikonvaihteen iltapäivälehden ostamatta, kun etusivu hehkutti taas täysillä karppausjuttua. Ei vaan pysty enää lukemaan. Mutta tänään siis lusikkansa ravitsemussoppaan laittoi

Pitäisikö typeryydestä säätää jokin rangaistus? Kuinka typerä pitää ihmisen olla, että se uhraa elämästään niin monta hetkeä, uhraa itsestään niin paljon tunnetta, niin paljon voimavaroja, niin paljon sisintään? Mihin? Tyhjään? Se saa ne hetket, ne hetket sillä tiellä, joka vie ei-mihinkään. Se saa palkinnoksi paljon ei-mitään. Se tie vie pelkkiin synkkiin tunteisiin. Sen tien päässä ei odotakaan kiitosta, ei palkintoa. Se palkinto olikin se matka itsessään ja voimavarat pitääkin käyttää matkan päättymisestä selviytymiseen. Urheilu on tällaista, aina ei voi voittaa, voitithan kuitenkin itsesi, hyvin vedit silti. Painukaa hemmettiin. Ei kilpaurheilun palkinto voi olla pelkkä liikkumisen ilo. Urheilun pitää olla täynnä intohimoa, täynnä elämää suurempia tunteita, täynnä uhrauksia, koko elämän muuttamista määränpäätä kohti. Tuntuu vain niin typerältä. Niin hirvittävän typerältä. Olin niin tosissani. Tein niin ison asian tästä. Pidin katseeni vain tässä koko kesän ajan. 22 viikkoa vai

 Kaikkeni annoin, parhaani tein, kunnossa olin, ja mihinkään se ei riittänyt. Pettymys. Niin valtaisa pettymys, ettei sitä voi oikeastaan edes sanoiksi pukea. Niin hirvittävän tyhjä olo, että sitä on mahdoton selittää. Annoin kaiken itsestäni tälle projektille, vaikka se ei aina ollut helppoa, ja käteen jäi neljäs sija eli käytännössä ei yhtikäs mitään. Elämä jatkuu ja urheilu on tällaista ja aina ei voi voittaa ja kaikki muutkin typerät lauseet ovat ihan yhtä tyhjän kanssa. Ja kyllä, elämässä on tärkeämpiäkin asioita, mutta sellainen ajattelu ei nyt auta minua pätkän vertaa. Tämä oli isoin osa elämääni koko kesän ja panostin hommaan ihan tosissani. Projektiin kuluneiden työtuntien ja euromäärien laskeminen kannattaa jättää väliin. Kankkulan kaivoonkin olisi tietysti voinut rahansa syytää. Analysointi, uudet suunnitelmat ja tukijoiden kiittäminen saavat nyt odottaa aikaa parempaa. Tällä hetkellä yritän vain koota itseäni sen verran, että jaksan palata arkeen. Zumbalev

Tänään on päivä, jolloin jaksan tehdä tasan yhden asian kerrallaan ja sitten pitää taas hetki istua sohvalla ja kerätä voimia. Tästä huolimatta on suurin osa tavaroista pakattu, eväät valmistumassa, pyykit pesty ja vielä koko loppuilta aikaa tehdä loput viimeistelyt. Hirveä määrä vettä vaan on vielä juomatta, puuh... Se se on rasittavaa hommaa. Viimeiset pari viikkoa on tehnyt todella tiukkaa. Nätisti sanottuna ei ole enää ollut kovin kivaa. Nälkä on melkoisen kova. Päivät on menty yksi kerrallaan ja tehty yksi asia kerrallaan. Koko ajan on mielessä ollut päämäärä ja se miksi tämän viimeisen jaksonkin vielä jaksaa painaa parhaansa mukaan. Kohta saa nimittäin nauttia! Ensin kisaviikonlopusta, kaikista siihen kuuluvista jutuista ja ihanasta kilpailutunnelmasta. Näen vielä pitkästä aikaa rakasta ystävää, joka saapuu Porista minulle huoltajaksi. Kisan jälkeen saakin sitten nauttia syömisestä, melko mukavaa sekin :) Kunto on edennyt selkeästi vielä Lappeenrannastakin ja nauroinkin, että